“Minkälainen ammattijärjestö on sellainen, joka toimii työnantajien rahoituksella?”
Tämä kysymys pulpahti mieleeni, kun luin ensimmäistä kertaa Vapaan Työväenliiton (VTL) olemassaolosta Tapio Bergholmin kirjoittamasta, vuonna 2013 julkaistusta SAK:n historiasta. Teoksessa mainittiin yhdellä virkkeellä “entisten lakonmurtajien ja valkoisten työläisten perustama” sekä “STK:n ja usean yrityksen tukema” työntekijäjärjestö, ja paloin halusta tietää siitä lisää. Huomasin asiaa tutkiessani, että vaikka VTL mainittiinkin välillä 1930-luvun työmarkkinakontekstista tai äärioikeistoverkostoista puhuttaessa, järjestö oli kokonaisuudessaan jäänyt historiantutkimuksessa sivustakatsojan rooliin. Tätä puutetta paikatakseni päätin tutkia VTL:n ajatusmaailmaa maisterintutkielmassani ja juuri julkaistussa tutkimusraportissani “‘Känsäkouraisten rehellisten suomalaisten työläisten’ kansanliike? Vapaan Työväenliiton suhde Lapuan liikkeeseen 1930–1932”.
Minkälainen järjestö siis oli kyseessä? VTL perustettiin vuoden 1929 kesäkuussa, kun sen edeltäjän Riippumattoman Työväenjärjestön sisäinen oppositioryhmä vei mukanaan suurimman osan aikaisemman toimijan paikallisyhdistyksistä. Aktiivisesti järjestö toimi perustamisestaan noin talvisodan alkamiseen asti, toiminnan rajoittuessa pääasiallisesti äänenkannattaja Vapaan Työn julkaisuun ja erinäisten kurssien järjestämiseen. VTL ei edustanut minkään tietyn ammattikunnan vaan yleisesti valkoisten työntekijöiden asiaa, joten sen voisi ymmärtää jonkinlaisena “valkoisen työväen” keskusjärjestönä. VTL:n toiminnan keskeisin tavoite oli lopettaa niin kutsuttu “työmaaterrori”, jolla viitattiin väitteeseen valkoisten työläisten huonosta kohtelusta punaisten hallitsemilla työmailla. Korkeimpien arvioiden mukaan VTL:ssä oli parhaimmillaan noin 10 000 jäsentä, ja järjestön toivottiin haastavan sosialidemokraattisen Suomen Ammattiyhdistysten Keskusliiton (SAK) asemaa suurimpana työntekijäjärjestönä.
VTL:ään sopii hyvin tutkimuskirjallisuudessa esiintynyt termi “keltainen ammattiliitto” (yellow union, company union), joka tarkoittaa ammattijärjestöä, jonka rahoituksen tai perustamisen taustalla ovat työnantajat. VTL:n rahoituksesta vastasi pääasiallisesti työnantajien keskusjärjestö Suomen Työnantajain Keskusliitto (STK) sekä metsäteollisuuden työnantajat. Toisaalta eurooppalaisessa kontekstissa on keltaisiin ammattiliittoihin välillä liitetty ajatus sosialisminvastaisuudesta, mikä sopii myös yhteen järjestön ajatusmaailman kanssa. VTL:ssä uskottiin kansallisen pohjan olevan terve lähtökohta työväelle, kun taas kansainvälinen luokkaoppi nähtiin kansallista yhtenäisyyttä hajottavana voimana. Sosialisminvastaisuus oli VTL:n ja työnantajien välillä toiminut liima: vaikka useista asioista riideltiin, luokkataisteluopin ja työehtosopimuksien vastustaminen yhdisti.
Yksi asia, mistä STK ja VTL kinastelivat, oli jälkimmäisen läheiseksi tulkittu suhde äärioikeistolaiseen Lapuan liikkeeseen. Lapualaisvuosina 1929–1932 VTL oli monella tavalla vaikutusvaltansa huipulla, lapualaisten jakaessa tavoitteen työmaaterrorin lopettamisesta järjestön kanssa ja porvaristorintaman ajaessa läpi vuonna 1931 vahvistetun työrauhalain. Tutkimusraportissa tarkasteltiin Vapaassa Työssä löytyviä lehtikirjoituksia Lapuan liikkeestä. Raportissa analysoitiin sitä, että liittääkö VTL kirjoituksissa isänmaallisuus-käsitettä Lapuan liikkeeseen ja tapahtuuko asenteissa muutosta lapualaisjulkisuuden muuttuessa kielteisemmäksi. Tuloksena tutkimusraportissa oli se, että VTL tuntui loppuun asti uskoneen Lapuan liikkeen isänmaallisuuteen, jopa silloin, kun kansanliike uhkasi valtiovaltaa aseellisella vallankaappauksella Mäntsälän kapinassa.
Tässä vaiheessa on voinut lukijalle herätä kysymys: Miksi ihmeessä tämmöistä työnantajien rahoittamaa, Lapuan liikettä ihannoivaa, lyhytaikaista sekä suhteellisen pientä työntekijäjärjestöä pitäisi edes tutkia?
Elämme työmarkkinoiden murroksen aikakautta, joka muistuttaa joissain yksityiskohdissa huolestuttavan paljon 1930-lukua. Vaikka ammattiyhdistysliikkeen asema yhteiskunnassa on selvästi jykevämmällä pohjalla nykyään, on työntekijöiden järjestäytymisaste ollut laskusuunnassa jo tovin. 2020-luvun kontekstissa VTL:n kaltainen sosialisminvastainen ja lapualaismyönteinen ammattijärjestö ei tunnu niin tavattomalta, sillä moni työväkeen kuuluva on siirtynyt äänestämään vasemmiston sijasta perussuomalaisia. Myös työnantajien kielteinen asenne työntekijäjärjestöjä ja työehtosopimuksia kohtaan 1930-luvulla ei tunnu yllättävältä, kun 2020-luvun työnantajajärjestöt haastavat sopimusyhteiskunnan periaatteita. Ajatus “vapaussodan” ja “valkoisen Suomen” ihannoinnista 1930-luvulla ei taas yllätä, sillä “uusisänmaallisen käänteen” seurauksena näistä samoista aiheista puhutaan myös 2020-luvulla.
Näin ollen 1930-luvun ammattiyhdistyskenttä ja VTL voivat toimia vertailukohtina nykyisille kehityskuluille. Historia muistuttaa myös meille, etteivät vaikeat ajat kestä ikuisesti: vasemmistolaisen ammattiyhdistysliikkeen näkökulmasta pahin oli ohi 1930-luvun puoliväliin tultaessa, ja vuosikymmenen toinen puolikas olikin SAK:lle sekä sen jäsenliitoille vahvaa nousukautta ja VTL:lle lopun alkua.
