15.5.2008 – Teppo Eskelinen
Vasemmistofoorumin julkaiseman ansiokkaan ”Vasemmisto etsii työtä” -kirjan pohjalta käyty keskustelu on ollut vilkasta. Tätä keskustelua on käyty paitsi mediassa ja Vasemmistofoorumin sisällä, myös satunnaisissa pöytäkeskusteluissa joihin usein huomaa joutuvansa.
General intellect ottaa kirjassaan hyvin selkeän position, jota vastaan jäsentyy yhtä lailla selkeä vastapositio vasemmiston sisällä. GI:n pointtina on se, että työn luonne on muuttunut ja tämä muuttunut työn luonne vaatii uudenlaisia kamppailun muotoja. Keskeinen vaatimus on vastikkeeton perustulo, joka tarjoaisi mahdollisuuden kieltäytyä työstä.
Vastustava koulukunta, sanotaan heitä vaikka traditionalisteiksi, vastaavat että työn luonne itse asiassa ei ole muuttunut, vaan työehdot.
Heidän mukaansa tulee edelleenkin pyrkiä täystyöllisyyteen eikä prekarisoitumista tule hyväksyä annettuna, vaan tapella sitä vastaan.
Mielenkiintoista tässä vasemmiston sisäisessä polarisaatiossa on se, että molemmat osapuolet syyttävät toisiaan tismalleen samoista asioista. Näitä ovat periksi antaminen ja elitismi.
GI-position omaksuneet sanovat, että puolustamalla työtä perinteisen fordistisen palkkatyömallin mukaan annetaan itse asiassa periksi kapitalismille, koska joudutaan tilanteeseen, jossa ei osata tunnistaa nykytyövoiman tarpeita ja kamppailuja. Työvoima hajoaa kahtia, ja epätoivoinen ja moralistinen pakkotyöllistäminen tuottaa halpatyövoimaa työmarkkinoille.
Traditionalistit vastaavat, että itse asiassa juuri edellä mainittu argumentti antaa periksi kapitalismille, koska siinä hyväksytään työvoiman prekarisaatio, jota kapitalistit juuri haluavat. Samalla ihmisen normiksi luodaan juuri nykykapitalismin hyväksi raivokkaasti kommunikoiva, luova ja kehittyvä yksilö kuluttajavetoisine identiteetteineen.
GI-position omaksuneet sanovat myös, että perinteistä fordistista työmallia puolustavat sortuvat eliitin etujen puolustamiseen puolustaessaan ”tyypillisissä” työsuhteissa eläviä, hyvinpalkattuja ja ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan oikeutettuja työntekijöitä. (Lisäten, että strategia tämän ryhmän puolustamiseksi osoittautuu pitkällä aikavälillä jopa tämän ryhmän kannalta epäonnistuneeksi).
Traditionalistit vastaavat, että itse asiassa juuri luova prekariaatti on eliittiä, jota ei pitäisi olla ensimmäisenä puolustamassa. Perustuloa vaativat heidän mukaansa koulutetut ihmiset, jotka varmasti pärjäävät nykytodellisuudessa.
Keskustelun osapuolet ovat siis yksimielisiä siitä, että kapitalismille ei saa antaa periksi epäpolitisoivilla oletuksilla todellisuuden luonteesta, sekä siitä, että ”eliitin” etujen puolustaminen ei saa kaapata vasemmiston agendaa.
Miksi intuitiot siitä, kuka Suomessa vuonna 2008 on eliittiä ja siitä, mikä nykyisin edustaa vastarintaa, ovat niin kaukana toisistaan?
Keskustelun olisi hyvä pyrkiä vastaamaan tähän kysymykseen. Kommentteja?
