Sakari Laurila on dokumentaristi ja mediatyöläinen, joka on mukana Vasemmistofoorumin ajatuspajayhteisössä. Tässä kirjoituksessaan hän pohtii taannoista Peruste-klubia ja siellä heränneitä keskusteluita. Ensimmäinen Peruste-klubi järjestettiin Milenkassa 27.2.2013.
Miten pöydät tulisi järjestää? Jos joku istuu toisen selkää tuijottaen, ovatko valtarakenteet jo pahasti kenollaan? Entä jos tuolit ovat tiivissä ympyrässä, yhteistyön vahvassa symbolisessa asetelmassa, sulkeeko se liian tuimana muotona ulos vapaaseen keskusteluun valmistautuneita innokkaita osallistujia?
Lopulta tuolit asettuvat epämuotoiseksi, vapaaksi piiriksi, kynttilöitä tuodaan pöytiin ja toisilleen tuntemattomat ihmiset alkavat istuutua juomat käsissään alas epäröivän näköisinä. Suuri suomalainen vapaa poliittinen keskustelu on alkamassa Milenka-baarissa Helsingissä. Odotettavissa pitkä vaivaantunut hiljaisuus ja vanhan ruostuneen kiesin käynnistysvaikeuksia. Monet puhkuvat intoa räjäyttää keskustelu progressiiviseen luovan konfliktin vapaseen leikkiin, jossa kaikki haastavat omaa ajatteluaan, kukaan ei ole oikeassa, ja tavoite on yhtäaikaisesti teoreettisen ajattelun kehittyminen sekä konkreettisten ehdotusten syntyminen yhteiskunnallisen muutoksen edessä.
Käynnistyskampi pyörähtää ja vanha kiesi lähtee pikkuhiljaa köröttämään suomalaisen keskustelukulttuurin kivistä polkua. Matka alkaa yhteisellä, hapuilevalla pika-analyysillä kapitalismista ”valtahierarkioihin perustuvana, määritelmiä pakenevana abstraktina kudelmana, joka kattaa kaikki yhteiskunnan tasot”. Ensimmäisellä henkisellä bensiksellä kohdataan perustavanlaatuinen, mutta yleinen ongelma: miten lähteä keskustelemaan yhteiskunnallisista liikkeistä ja toiminnasta, jos ei tiedetä, ollaanko samaa mieltä itse ongelmasta?
Erinomaisen artikkelin ”Tuhat liikettä tuhannella tasolla” Peruste-lehteen kirjoittaneen ryhmän jäsenistä ovat paikalla Pontus Purokuru ja Kasper Kristensen. Artikkelissa ruoditaan tarkkanäköisellä ja radikaalilla otteella David Harveyn analyysiä yhteiskunnallisesta siirtymästä (josta vanhassa maailmassa puhuttiin vallankumouksena) ja sen seitsemästä eri tasosta. Kirjoittajat kritisoivat Harveyn analyysia ja piirtävät kuvaa siirtymästä, joka tapahtuu lukemattomilla eri tasoilla ilman massiivista yhtenäistä liikettä. Tämä mahdollistaa vapain suhtein yhteenliitetyn kollektiivisen siirtymävoiman, joka jakaa yhteisen eettisen pohjan, muttei yhteistä suljettua analyysiä:
Kaikenkattavaan yhteiskunnalliseen ymmärrykseen pyrkimisen sijaan on ymmärrettävä, että [yhteiskunnallisen siirtymän] tasoja kansoittavien näkökulmien moneus on välttämätöntä.
Artikkelin ydinajatus on riemukas vastalause yhteiskunnallista muutosta tavoittelevaan liikehdintään, joka perustuu sosiaaliseen paineeseen tai kansanliikkeiksi betonoitumiseen. Tämä on oleellista kritiikkiä myös aikana, jolloin ympäri Eurooppaa kasvaa sulkeutunut ja pelokas toiminnan ja ajattelun malli, johon oikeistolaiset suoraan hierarkisesti johdetut ja täydellisen alistumisen vaativat muutosliikkeet perustuvat.
Keskustelu on jo hyvässä käynnissä ja esiin tulee todella oleellisia kysymyksiä: Onko kapitalismin hyväksikäyttösuhteista irtautuminen purkamista vai luomista? Vaatiiko se yksilön porvarillisten vapauksien muuttumista yhteisöllisiksi töiksi? Miten luodaan yhteisiä resursseja, jotka mahdollistavat paikallisen irtautumisen kapitalismin riistosuhteista? Tulisiko yhteiskunnallisen muutosvoiman olla rinnakkaiseloa valtavirtapolitiikassa vai erillinen kulttuurinen muutosvoima? Keskustelu toisilleen vieraiden ihmisten kesken tärkeistä yhteisistä asioista sisältää jo itsessään räjähtävän energian ja luovan konfliktin mahdollisuudet. Niiden muotoja etsitään hapuillen. Keskustelu poukkoilee ja tuo pintaan suuriakin tunteita.
Aihepiiri kaartuu hierarkioihin. Yleisesti tuntuu vallitsevan yhteisymmärrys hierarkioiden ongelmallisesta olemuksesta kapitalismin ytimessä. Niiden purkamisehdotuksina tulee esiin muun muassa kielen haltuunotto ja yhteisten määritelmien uudelleen määrittely. Tärkeinä aiheina nostetaan esiin myös vapaan informaation tärkeys, erikoistumisen vaarat, työn uudelleen jakaminen, luokkajaon tunnistaminen ja päivittäminen sekä nykyisiin talousrakenteisiin kaiken betonoiva raha vallan ongelmallisena välitysaineena.
Kysymykset ovat yhteisen ytimessä, oleellisella alueella yhteiskunnallisen siirtymän suhteen. Pelkästään se, että toisilleen tuntemattomat ihmiset eri elämänaloilta alkavat keskustella vapaassa ympäristössä näin oleellisista kysymyksistä, luo elintärkeän yhteisen tilan: tilan, jossa mitään ei ole vielä määritelty ja missä aletaan hahmottaa rohkeasti uutta maailmaa.
Vanhasta kiesistä ovat ruosteet rapisemassa ja vauhti on jo käynnistysvaikeuksiin suhteutettuna huima. Kuitenkin, vaikka suuria kysymyksiä ei keretä illan mittaan kuin raapaista, ollaan oltu hetki oleellisen äärellä.
Toivomme tämän tilan pysyvän auki, kiesin jatkavan hurjasteluaan. Näin näemme keskustelun kasvavan ja räjäyttävän hiljalleen vanhat valtarakenteet sekä omat kaavoittuneet ajattelumme ja toimintamme mallit. Täten voimme luoda mahdollisuuksia yhteisen, toisenlaisen, hyväksikäytöstä vapautuvan todellisuuden hahmottumiseksi. Kuten artikkeli tuo onnistuneesti esiin:
Vasta jonkinlainen liikkeiden parallelismi, erot säilyttävä liittolaisuus, tekee laajan antikapitalistisen siirtymän mahdolliseksi.
Täten ajatuksemme on järjestää samoja keskustelun tiloja etenevissä määrin toistuvina, luoden näin kaupunkiin uutta keskustelun ja yhteisen kulttuuria.
