Debatti: Onko Euroopan unioni rauhanprojekti?

Julkaistu Perusteessa 2/2013. Lue pdf:nä.

Numeron debatissa Eurooppanuorten varapuheenjohtaja Henrik Manner ja yhteiskunta-aktivisti Antti Ronkainen taittavat peistä Euroopan unionin luonteesta. Onko EU suuri rauhanprojekti vai suuren rahan projekti?

Henrik Manner: Euroopan unioni on luonut kestävän rauhan

Eurooppalainen projekti on ollut ja on yhä etupäässä rauhanprojekti. Sen nykyisellä ilmentymällä, Euroopan unionilla, on kuitenkin vastassaan sekä sisäisiä että ulkoisia haasteita. Sisäisesti rauhanprojektin onnistumista uhkaa demokratiavaje ja kyvyttömyys uudistua, ulkoisesti Euroopan poliittisen kulttuurin murros.

Euroopan integraatioprosessi vauhdittui toisen maailmansodan jälkeen. Vuonna 1949 perustettiin Euroopan neuvosto ja vuonna 1951 allekirjoitettiin Pariisin sopimus. Euroopan unionin ensimmäinen edeltäjä, Euroopan hiili- ja teräsyhteisö, perustui juuri
Pariisin sopimukseen.

Kahden tuhoisan maailmansodan jälkeen oli estettävä kolmannen sodan puhkeaminen ja eurooppalaisen sisällissodan syttyminen. Robert Schumanin sanoin valtiot tuli sitouttaa toisiinsa taloudellisesti ja myös poliittisesti siinä määrin, että ”sota Ranskan ja Saksan välillä ei ole enää ajateltavissa eikä käytännössä mahdollinen”.

Euroopan integraatioprosessissa, eli eurooppalaisessa projektissa, on siis alun alkaen ollut kyse rauhasta. Euroopan unioni ja sitä edeltäneet yhteisöt ovat onnistuneet tärkeimmässä tehtävässään ennennäkemättömän hyvin: integraatioprosessissa maiden välillä on vallinnut rauha. Nykypäivänä on lähestulkoon mahdotonta kuvitella tosiasiallista tilannetta, jossa EU:n jäsenvaltiot olisivat sodassa keskenään.

Euroopassa on saavutettu Schuman-julistuksen keskeinen päämäärä eli kestävä rauha. Tätä saavutusta juhlimme joka vuosi Eurooppa-päivänä, ja tästä saavutuksesta EU oikeutetusti palkittiin Nobelin rauhanpalkinnolla viime vuonna.

Hiili- ja terästeollisuuden ylikansallisesta sääntelystä alkaneessa Euroopan integraatioprosessissa ei kuitenkaan enää pitkään aikaan ole ollut kyse vain hiilestä ja teräksestä tai vain uuden sodan syttymisen estämisestä. Eurooppalainen projekti on laajentunut sekä poliittisesti että alueellisesti, ja integraatio on edennyt. EU:lle on muodostunut uudenlaisia haasteita samalla, kun vanhoista haasteista on muodostunut entistä hankalampia sivuuttaa tai ratkaista.

Haasteita on karkeasti jaoteltuna kahdenlaisia: toisaalta EU:n institutionaalisesta rakenteesta ja uudistumistarpeesta aiheutuvat haasteet ja toisaalta unionin ulkopuolisesta Euroopasta kumpuavat haasteet.

EU:n sisäisistä haasteista vakavin mutta ongelmallisin ratkaista on demokratia- ja legitimiteettivaje. On välttämätöntä, että eurooppalainen projekti nauttii laajaa kansan hyväksyntää. Kansalaisilla tulee olla käytössään tehokkaat työkalut, jotka mahdollistavat
EU:n poliittisen päätöksentekokoneiston valvonnan. Kansalaisten mielipiteet ja tehtävät päätökset tulisi nivoa nykyistä tiiviimmin yhteen.

EU:n demokratisoimiseksi on olemassa lukuisia ilmeisiä keinoja, kuten parlamentin ja komission roolien selkeyttäminen muodostamalla komissiosta hallitus, joka olisi vastuullinen parlamentille. Demokratiavajetta tehokkaasti paikkaavat ja hengeltään federalistiset uudistukset syventäisivät merkittävästi integraatiota ja vaatisivat kansalaisten hyväksynnän ollakseen oikeutettuja. Kansalaiset kuitenkin suhtautuvat ilmeisen nuivasti hankkeisiin, jotka syventäisivät integraatiota ja edistäisivät lopulta kansalaisten omia toimintaedellytyksiä ja hyvinvointia.

Integraation eteneminen pikkuaskelin kriisistä kriisiin on toiminut hyvin EU:n menneisyydessä. Jokainen uudistuskierros on kuitenkin edeltäjäänsä vaikeampi, jopa siinä määrin, että uudistukset on runnottava väen väkisin läpi.

Euroopan päättäjien kyvyttömyys toimia tehokkaasti talouskriisissä korostaa unionin tarvetta uudistua. Pienimmän yhteisen nimittäjän mukaan toimiminen on johtanut tilanteeseen, jossa uudistuksia on tehty, mutta niitäon tehty ajoittain epätervein tavoin.
Esimerkiksi taloudellisen koordinaation lisääminen EU- tai ainakin euroalueella on tervetullutta. Komission jäsenvaltioiden budjettien syynääminen ja jäsenvaltioiden parlamenttien budjettivallan rajoittaminen on kuitenkin askel kohti yhtenäisvaltiota ja poispäin monitasoisesta Euroopasta.

Kyvyttömyys ryhtyä mielekkäisiin merkittäviin uudistuksiin on vahvistanut myös EU:n ulkoisia haasteita. Eurooppalaisen projektin vastaiset ja populistiset liikkeet ovat nousseet Euroopassa. Äänten menettämisen pelossa monet poliitikot ovat harrastaneet lyhytnäköistä takinkääntelyä ja käsienojentelua populisteille. Tämä on vain pahentanut tilannetta.

Piilottelemisen sijaan poliitikkojen tulisi käydä selväsanaista vuoropuhelua kansalaisten kanssa siitä, mihin suuntaan jäsenvaltioiden ja Euroopan pitäisi kehittyä. Demokratia ei tarkoita kansan diktatuuria, muttei liioin ohutta edustuksellista kansanvaltaa, jossa keskustelua päättäjien ja kansalaisten välillä käydään vain ennen vaaleja.

Todellinen keskustelu, joka ei tähtää voittamiseen vaan ideoiden vaihtoon ja kehittelyyn, on välttämätöntä yhteisen eurooppalaisen tulevaisuutemme toteuttamisessa. EU:n demokratia- ja legitimiteettivaje on mahdollista korjata vain tällaisen keskustelun keinoin. Samoin keinoin on mahdollista varmistaa, että eurooppalainen rauhanprojekti menestyy myös tulevaisuudessa.

Antti Ronkainen: Suuren rahan projekti

Euroopan virallinen saaga (Suomessa sen pää-äänenkannattaja Helsingin Sanomat) tyytyy yleensä kertomaan, että EU on rauhanprojekti, jonka pääasiallinen tarkoitus oli estää tulevaisuuden suursota Euroopassa. Todellisuudessa Euroopan unioni on ollut osa Bretton Woods -järjestelmää ja Washingtonin konsensusta, ja siten erottamaton osa Yhdysvaltojen kehitystä.

Euroopan hiili- ja teräsyhteisö oli alkujaan seitsemän maan muodostama kartelli. Sen tehtävänä oli varmistaa, etteivät sotavarustelun edellyttämät hiili- ja teräsvarannot päädy minkään yksittäisen valtion käsiin. Sen kautta Yhdysvallat myös ohjasi Marshall-apua ja laittoi Euroopan tehtaat laulamaan. Jälleenrakennus tuotti taloudellista vaurautta sekä Länsi-Eurooppaan että Yhdysvaltoihin. Länsi- Eurooppa oli Yhdysvalloille myös tärkeä etuvartio kylmässä sodassa.

Euroopan unionin historia on oleellinen osa Bretton Woods -järjestelmää ja Washingtonin konsensusta, eikä sen napanuora Yhdysvaltoihin vieläkään ole katkennut. Tästä osoituksena ovat Euroopan keskuspankissa ja hallituksissa pyörivät Goldman Sachsin pankkiirit. Mielestäni, Henrik, käsityksesi Euroopan unionin historiasta onkin eurosentrinen. Kylmän sodan loputtua ja sosialistisen vaihtoehdon romahdettua Euroopan yhteisöt nousivat (ainakin kuvitelmissaan) siivilleen ja itsenäistyivät Euroopan unioniksi. Nyt Euroopan unionilla on oma lippu, raha, perustuslaki, budjetti, presidentti, hymni, domain ja keskuspankki.

Euroopan talous- ja rahaliittoa perustettaessa sovittiin tietyistä periaatteista. Ensinnäkään jäsenmaan alijäämä ei saa olla yli 3 prosenttia eikä julkisvelka yli 60 prosenttia suhteessa bruttokansantuotteeseen. Toisekseen Euroopan keskuspankki ei saa rahoittaa jäsenmaita, eivätkä jäsenmaat ole yhteisvastuussa toistensa veloista.

Euroalue ei koskaan ole kyennyt täyttämään kasvusopimustaan, mihin on vastattu järjenvastaisesti uudella entistä tiukemmalla talouskurisopimuksella. Lisäksi EKP on toistuvasti joutunut rahoittamaan kriisimaita ja viime syksynä se ilmoitti, että se on valmis tekemään kaiken mahdollisen euron pelastamiseksi. Markkinat rauhoittuivat ja kriisimaiden velkakirjat ovat Draghin ilmoituksen jälkeen tuottaneet 700 miljardin voitot, vaikka kyseisten maiden taloudellinen tilanne on ainoastaan heikentynyt.

Kysyisinkin sinulta Henrik, jos keskuspankin ilmoitus riitti rauhoittamaan markkinat, miksi tämän päätöksen kanssa aikailtiin kolme vuotta ja lisättiin euromaiden välistä yhteisvastuuta ja yhteisriskiä tukipaketeilla ja vakausmekanismeilla tuhansien miljardien edestä? Luotiinko Emusta tarkoituksella liian suuri kaatumaan ja liian hauras seisomaan omillaan?

EKP on toimissaan ajanut ennemmin pankkien kuin jäsenmaiden etua. EKP antoi reilu vuosi sitten 1000 miljardin pääomaruiskeen pankeille 1 prosentin korolla. Nämä lainasivat sitä esimerkiksi Espanjalle ja Italialle 6-7 prosentin korolla. Muutamaa kuukautta myöhemmin jäsenmaat joutuivat antamaan tukipaketin Espanjan pankkisektorille tappioiden kattamiseksi.

Kypros aloittaa eurokriisissä synkän ja pimeän vaiheen. Kyproksen parlamentti oli ensimmäinen elin, joka uskalsi sanoa Troikalle ei. EKP sanoi lopettavansa kyproslaisten pankkien rahoittamisen, mikäli maa ei allekirjoita sopimusta. Tämä olisi vienyt Kyproksen konkurssiin. EKP katsoi, että paras tapa puolustaa euroaluetta on pakottaa Kypros varastamaan tallettajien rahoja silläkin uhalla, että koko euroalue oli vähällä hajota.

Kyproksen tukipakettiin sisältyy sijoittajavastuuta, mikä on hyvä. Pankkiunionin uskottavuus on kuitenkin mennyt, kun EKP voi koska tahansa pakottaa jäsenmaan varastamaan pankkien talletuksia. Mikään ei myöskään takaa, etteikö EKP jatkossa voisi pakottaa jonkin maan hallitusta varastamaan “talletusverolla” myös alle 100 000 euron talletukset. Nyt kun euroalue horjuu sekä taloudellisesti että poliittisesti, eikö olisi viimeinkin aika aloittaa ennakkoluuloton ja rohkea keskustelu EKP:n roolista ja mandaatin muuttamisesta?

Kriisin myötä valtiot ovat kantaneet vastuun ja pankit kuitanneet voitot. Vapaa liikkuvuus koskee ennen kaikkea pääomia. Kriisinhoito on jakamassa Eurooppaa pohjoiseen ja etelään, mikä tulee kärjistämään yhteiskunnallisia ristiriitoja.

Vaadit, Henrik, todellista keskustelua, joten tässä ehdotukseni kriisin ratkaisemiseksi. Euroopan keskuspankin toimet ja kolme vuotta jatkunut kriisi osoittavat, että Maastrichtin sopimus ja talouskurisopimus on avattava ja neuvoteltava uusiksi.

Keskuspankin mandaattia on muutettava niin, että se voi rahoittaa jäsenmaita ilman sopeutusohjelmia. Toiseksi se on valtuutettava torjumaan inflaation lisäksi työttömyyttä. Kolmanneksi sen on nautittava vähintään parlamentin luottamusta, koska tällä hetkellä mikään demokraattisesti valittu päätöksentekoelin ei voi vapauttaa sitä tehtävistään.

Neljänneksi talouskurisopimus on avattava ja sovittava uusista vakauden mittareista. Alijäämien ja julkisvelkojen sijaan tulisi kiinnittää huomio työllisyysasteeseen, palkkatasoon, kokonaisvelkaan ja ylijäämiin.

Sopimusten muuttamisen jälkeen järjestetään kansanäänestys Euroopan unionin maiden sisällä rahaliitosta pysymisen ja siihen liittymisen puolesta. EMU-kansanäänestys antaa Euroopan kansoille ensimmäisen mahdollisuuden puuttua liittovaltiokehitykseen, jota on viimeiset vuodet viety eteenpäin kriisin ja kansalaisten kustannuksella.

EU on tähän asti ollut ennemminkin suuren rahan projekti kuin suuri rauhan projekti.

Henrik Manner: Piste eurooppalaisille tilkkutäkkiratkaisuille

Euroopan unioni on kehittynyt tiiviissä yhteistyössä Yhdysvaltojen kanssa. Tämä ei kuitenkaan tee EU:sta Yhdysvaltojen politiikan jatketta tai suuren rahan projektia.

Yhdysvaltojen keskeinen rooli Euroopan unionin historiassa on tosiasia. Kylmän sodan jälkeen kauppakumppanuuden merkitys on korostunut ja sotilaallisen liittolaisen merkitys vähentynyt.

Kuitenkin, Antti, väitteesi että Euroopan unioni olisi ollut tai olisi yhä Yhdysvaltojen talous- ja kauppapolitiikan jatke, ei tee oikeutta EU:n historian moniulotteisuudelle tai niille Euroopan sisäisille voimille, jotka ovat syventäneet integraatiota. Väite ei päde edes ulkopolitiikan tarkastelussa.

Yhdysvaltojen rooli EU:n kehityshistoriassa ei ole myöskään muodostanut EU:sta suuren rahan projektia. Näin ei ole tänä päivänäkään, vaikka talouspolitiikalla onkin yhä korostunut rooli.

EU on puolen miljardin kansalaisen poliittinen yhteisö, jonka pääasiallisena tehtävänä on Euroopan kansalaisten hyvinvointi. Hyvinvointia on edistetty yleisesti takaamalla rauha ja erityisesti luomalla toimivat sisämarkkinat, joten on luonnollista, että taloudelliset asiat – ehkäpä joidenkin mielissä ”suuret rahat” – ovat olleet etualalla.

En osaa vastata kysymykseesi siitä, miksi EKP aikaili ilmoituksensa kanssa, sillä en ole ollut päättämässä keskuspankin tai EU:n kriisitoimista – harmillista kyllä. Väitteesi siitä, että EKP voisi koska tahansa pakottaa jäsenmaan ”varastamaan” pankkien talletuksia, on perätön.

En täysin jaa kritiikkiäsi siitä, että EKP on toimissaan ajanut enemmin pankkien kuin jäsenmaiden etua. EKP on joutunut kriisissä hankalaan välikäteen: se toimii kuin valtion keskuspankki, mutta sillä erotuksella, että valtiota ei varsinaisesti ole. EKP onkin joutunut sijaistamaan poliittisia päätöksentekijöitä, jotka ovat olleet ajoittain kyvyttömiä toimimaan tehokkaasti kriisin oireiden hoitamiseksi ja syiden poistamiseksi.

Vaatimuksesi, Antti, että EKP:n roolia pohdittaisiin uudelleen, on mielekäs. En kuitenkaan kannata kaikkia ehdotuksiasi varauksetta. Olen täysin eri mieltä kanssasi siitä, että keskuspankin päätöksenteko pitäisi alistaa parlamentin luottamukselle. Jos haluaisimme taata tehottoman järjestelmän, joka ei palvele kansalaisten eikä valtion etuja, tekisimme juuri ehdotuksesi mukaisesti. Talouskriisissä olemme nähneet, mihin kyvyttömyys tehdä poliittisia päätöksiä johtaa.

Pankkiunioni ja talouskurisopimukset ovat kokonaisuudessaan askelia oikeaan suuntaan, mutta erityisesti talouskurisopimuksen yksityiskohdissa kuvastuvat kriisin paine ja lyhytnäköisyys. Euroopan integraation merkittävä syventäminen on paras tapa poistaa kriisin syyt, mutta integraation on tapahduttava demokraattisesti.

Olen kanssasi Antti samaa mieltä, että integraatiota on puskettu eteenpäin väen väkisin liian pitkään. En kuitenkaan kannata ehdottamaasi kansanäänestystä rahaliitossa pysymisestä tai siitä eroamisesta sopimusten rukkaamisen jälkeen, sillä talouskurisopimuksen ja EKP:n mandaatin muuttaminen on liian kapea-alaista. Euroopan kansalaiset eivät ansaitse tilkkutäkkiratkaisuja vaan aktiivista kansalaiskeskustelua ja poliittisen johtajuuden ja uskalluksen osoittamista ratkaisuissa, joita Eurooppamme kaipaa.

Jotta EU:n menestyksekäs tarina rauhanprojektina voisi jatkua, tulisi mielestäni Eurooppaan luoda hallitus ja parlamentti, joilla olisi tosiasiallinen valta päättää tarvittavista taloudellisen integraation toimista. On kuitenkin olennaista ja välttämätöntä, että tällaiset eurooppalaiset valtioelimet luodaan demokraattisesti laajan kansalaiskeskustelun pohjalta.

Antti Ronkainen: Investointiohjelma ja velka-armahdus

Tie helvettiin on reunustettu kauniilla ajatuksilla ja Euroopan unioni on yksi kauneimmista. EU on taloudellisessa ja poliittisessa kriisissä, koska unionia ollaan pelastamassa hyvinvoinnin, työllisyyden ja eurooppalaisen yhteiskuntamallin kustannuksella.

Kylmän sodan loppuminen on merkinnyt Euroopan itsenäistymistä suhteessa Yhdysvaltoihin. EU on kuitenkin edelleen tiukasti Yhdysvaltojen talutusnuorassa, eikä tätä tosiasiaa riitä kumoamaan Euroopan “moniulotteinen historia tai integraatiota syventäneet sisäiset voimat”.

Kriisin alusta lähtien Troikkaan on kuulunut keskuspankin ja euroryhmän lisäksi Kansainvälinen valuuttarahasto IMF. IMF on tuonut kriisinhoitoon Euroopan ulkopuolisen auktoriteetin, jolla on oikeutettu 1980-luvun kehitysmaiden velkakriiseistä tutun shokkihoidon ulottaminen Eurooppaan.

Lisäksi suurin osa EU-maista kuuluu sotilasliitto Natoon. Käytännössä tämä tarkoittaa, että Euroopan puolustusvoimat ovat samaan aikaan uskollisia sekä Euroopalle että Yhdysvalloille. Naton “yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta” -periaate on suurin este itsenäisen turvallisuuspolitiikan muodostumiselle ja EU:n kehittymiselle liittovaltioksi. Se myös estää unionin laajenemisen itään ja etelään.

Pestisi Euroopan nuorten federalistien johdossa saattaa, Henrik, estää sinua
näkemästä, että EU on jo nyt tehoton järjestelmä, joka ei palvele kotitalouksien, yritysten eikä valtioiden etua. Olen pöyristynyt väitteestäsi, ettei keskuspankkia pitäisi jatkossakaan alistaa demokraattiseen kontrolliin. Kyseessä ei tarvitsisi olla parlamentti vaan pankkiunionin yhteyteen voidaan perustaa pankkivaltuusto, jolla on oikeus vapauttaa EKP:n johtokunta tehtävistään, mikäli se epäonnistuu hyvinvoinnin takaamisessa.

Ehdotuksesi europarlamentin ja komission vallan kasvattamisesta vie lopunkin demokratian jäsenmailta, mikäli talous- ja rahaliittoon ei tehdä rakenteellisia muutoksia. En myöskään ymmärrä, mitä “demokraattinen integraatio” tarkoittaa ellei Euroopan laajuista kansanäänestystä kehityksen suunnasta.

Eurokriisiä ei tietenkään ratkaista pelkästään lainsäädännöllisesti. Rakenteellisten uudistusten lisäksi leikkauspolitiikasta on luovuttava ja aloitettava Euroopan laajuinen investointiohjelma massatyöttömyyden lopettamiseksi ja teknologisen kehityksen edistämiseksi. Tämä tarkoittaa Euroopan ränsistyneen infrastruktuurin peruskorjaamista ja Euroopan laajuisen uusiutuviin energioihin perustuvan sähköverkon luomista.

Näiden lisäksi tulee toteuttaa velkojen uudelleenjärjestely, jossa kotitalouksien, yritysten, julkislaitosten, eläkerahastojen ja valtioiden terveet velat kanavoidaan turvaan, jotta ne voivat jatkaa jokapäiväistä toimintaansa. Samalla arvonsa moneen kertaan menettänyt finanssijäte kanavoidaan roskapankkiin.

Velkajärjestelyn jälkeen toteutetaan hallittu, mutta totaalinen arvonsa menettäneiden arvopapereiden ja velkakirjojen alaskirjaus, mikä toimeenpanee aidon sijoittajavastuun ja kitkee mannertamme riivaavan moraalikadon. Kapitalismi ilman konkurssia on kuin kristinusko ilman helvettiä.

Ilman sijoittajavastuuta sekä demokratiavajeen ja moraalikadon kitkemistä EU ainoastaan kiihdyttää kurssiaan kohti konkurssia. Esittämieni rakenteellisten uudistusten vertaaminen tilkkutäkkiin on EMU:n ongelmien vähättelyä ja osoittaa vaatimuksesi avoimesta kansalaiskeskustelusta sanahelinäksi.

Euroopan unionia kehutaan rauhan projektiksi, mutta Euroopassa epävarmuus etsii koko ajan väkivaltaisempia teitä purkaantua. Käydessäni Ateenassa poliisit olivat kadun kulmassa mellakkakilvet ja konepistoolit kainaloissa. Schengenin sopimusta, sananvapautta ja ilmaisunvapautta rikotaan jatkuvasti. EU ei ole taannut tervettä yhteiskuntaa.

Henrik Manner on Eurooppanuorten varapuheenjohtaja ja vastaa järjestön kansainvälisestä toiminnasta. Hän on turkulainen 27-vuotias valtio-opin opiskelija. Hänen kiinnostuksen kohteitaan ovat Eurooppa-politiikka sekä valtio-opin ja yhteiskuntafilosofian rajamaasto – alue, jota valtio-opissa pidetään liian filosofisena ja filosofiassa liian valtio-opillisena.

Antti Ronkainen on liberaalikommunisti, jonka mukaan sekä reaalisosialismi että reaalikapitalismi ovat romahtaneet.