Julkaistu Karjalaisessa 6.11.2013.
Viimeistään 1990-luvulta asti Suomessa on puhuttu ”globalisaatiosta”. Puheen sävy voi olla kauhisteleva, taisteleva, ihasteleva, fatalistinen tai jotain näiden väliltä. Oli miten oli, monissa piireissä on omaksuttu käsitys, jonka mukaan teollisuus muuttaa pikku hiljaa kokonaisuudessaan Kiinaan, koska Kiinassa on halvempi työvoima.
Tarina on alkanut jälleen toistua talouden taantuman aikaan. Suomalaisen teollisuuden pelätään katoavan. Vitsi on tietysti siinä, ettei nykyinen taantuma liity sen ihmeemmin globaaliin hintakilpailuun. Pikemmin taustalla on yleiseurooppalainen lama. Tämä taas juontuu pitkälti siitä, että Suomen kaltaiset valtiot varmistavat varmistamasta päästyään, etteivät meitä köyhemmät eteläeurooppalaiset vaan ”eläisi yli varojensa”.
*****
Teollisuus ei ole katoamassa Suomesta, ainakaan hintakilpailukyvyn puutteen takia. Mutta mistä tämä johtuu? Miksi paljon puhuttu globalisaatio ei ole siirtänyt tai siirtämässä kaikkea tuotantoa halvempiin maihin?
Osittain selitys liittyy yritysten preferensseihin. Monet firmat haluavat sijaita lähellä tiettyä markkina-aluetta tai kaipaavat tiettyä osaamista tai yhteiskunnallista olosuhdetta. Tehtaat eivät myöskään liiku rahan tapaan nappia painamalla.
Olennaisempaa kuitenkin on, että firmat kaihtavat epävarmuuksia. Tämä jää usein huomaamatta, koska suuri populaari kertomus markkinataloudesta kertoo päinvastoin ennakkoluulottomista (ellei jopa rämäpäisistä) yrityksistä, jotka tuottavat ihmeellisiä innovaatioita juuri riskinottokykynsä ansiosta.
Todellisuudessa suurfirmoja hermostuttaa valtavasti vaihtelevissa olosuhteissa toimiminen. Poikkeamat maiden välisissä olosuhteissa nähdään tyypillisesti liiketoimintariskeinä, paljon harvemmin mahdollisuuksina.
*****
Tällä tosiasialla on kaksi seurausta, jotka kertovat globalisaatiosta paljon enemmän kuin tarina vikkelästi halvempien kustannuksten perässä liikkuvasta tuotannosta.
Ensimmäinen on pyrkimys luoda investointeja suojaavia sopimuksia. Viime vuosikymmeninä on käytetty valtavasti aikaa, rahaa ja lobbausresursseja tällaisten kansainvälisten sopimusten synnyttämiseksi.
Usein nämä sopimukset ovat tosin kaatuneet, koska ne mahdolllistavat firmoille valtioiden sanktioimisen poliittisista päätöksistä. ”Investointien suoja” onkin sievistelevä peitenimi rajulle demokratian rajoittamiselle. Esimerkiksi ympäristölainsäädännön kehittäminen voi joutua vastakkain kansainvälisen yrityksen ”oikeuksien” kanssa, mikä merkitsisi valtioille korvausvelvollisuutta. Näitä sopimuksia neuvotellaan kuitenkin jatkuvasti lisää.
Toinen on johdannaismarkkinoiden koko. Hermostuneisuus liiketoiminnan epävarmuuksista on ollut osaltaan paisuttamassa johdannaisten kysyntää. Vaikka suurin osa tästä kysynnästä toki johtuu pelkästä spekulaatiosta, reaalitalouden puolella taustalla on nimenomaan huono epävarmuuden sietokyky liiketoiminnan tapahtuessa useamman valtion alueella.
Jokaista valuuttakurssin heilahdusta, tuotanto-olosuhteiden muutosta, kulttuurista käännettä, ay-liikkeen rekrytointikampanjaa ja vaalitulosta pelätään, joten liiketoiminta rakennetaan suojaustuotteiden varaan.
*****
Globalisaatio ei ole prosessi, jossa tuotanto vaihtaa maantieteellistä sijaintia. Se on prosessi, jossa politiikan eri rintamilla väännetään olosuhteita sellaisiksi, että tuotanto vaihtaisi paikkaa.
Globalisaation puolustajat esittävät usein vanhaa fraasia, jonka mukaan globalisoituva yritystoiminta takaa rauhantilan, kun eri osapuolille syntyy taloudellisia keskinäisriippuvuuksia: ”jos kauppiaat eivät ylitä rajoja, sotilaat ylittävät ne”.
Teesi on naiivi muun muassa siksi, että tuotannollinen toiminta ja finanssitalous jäävät erottelematta. Olennaisempaa on kuitenkin tämä:
Todellisessa maailmassa sotilaat menevät ensin rajojen yli, sitten lobbarit ja juristit. Kauppiaat uskaltavat vasta kun nämä ensin menneet huutavat reitin olevan selvä.
