(9.10.2009)
Otto Bruun ja Teppo Eskelinen osallistuivat European Economists for Alternative Economic Policies in Europen (Euromemo) kokoukseen Berliinissä 25.-27.9.2009. Kokouksen annista kerrotaan Kansan Uutisten Viikkolehdessä 9.10.2009. Alla Otto Bruunin ja Teppo Eskelisen tarkempi raportti kokouksesta.
Otto Bruunin ja Teppo Eskelisen raportti Euromemon (European Economists for Alternative
Economic Policies in Europe) kokouksesta Berliinissä 25-27.9.2009.
Unionin nykytila
Muun muassa Guardian-lehdessä vaikuttava John Palmer arvioi EU:n poliittista tilaa. Palmerin
puheenvuorossa korostui kaksi ristiriitaa. Toisaalta on olemassa Euroopan sisäinen poliittinen
ristiriita, toisaalta EU:n suhteessa muuhun maailmaan on olemassa jännitteitä.
EU:n sisäinen ristiriita tarkoittaa ennen kaikkea integraation poliittisen tahdon ja äänestäjien
näkemysten välistä ristiriitaa. Federalismilla on selvä poliittinen tavoite ja ideologia, ja sen
kannatus päättäjien keskuudessa on vahvaa. Sen sijaan äänestäjien suuret joukot suhtautuvat näihin
tavoitteisiin tietyllä vihamielisyydellä.
Palmerin mukaan näyttää selvältä, että päätöksenteko on erilaisista kriiseistä johtuen siirtymässä
kansalliselta tasolta EU-tasolle. Tämä tarkoittaa paitsi poliittisten elinten, myös esimerkiksi
keskuspankin vahvistumista. Politiikan aloista esimerkiksi energia, turvallisuus ja infrastruktuuri
näyttävät muuttuvan entistä enemmän EU-tason asioiksi.
Lissabonin sopimuksen suurin voittaja on EU-parlamentti, joka kasvattaa valtaansa edelleen.
Samalla parlamentista on tullut entistä enemmän poliittinen. Tämä tarkoittaa sitä, että
päätöksenteko jäsentyy pikemmin poliittisten ryhmittymien mielipide-erojen kuin kansallisten
lähtökohtien perusteella. Paradoksaalista on juuri se, että tämän politisoitumisen kanssa
samanaikaisesti parlamentin pyrkimys vastata äänestäjien huoliin heikkenee.
Samaan aikaan on Palmerin mukaan huomattava, että jäsenmaissa on tapahtunut poliittinen käännös
oikealle. Tämä tarkoittaa syvästi taantumuksellisten äänten voimistumista, pikemmin kuin
taloudellisen uusliberalismin kannatuksen nousua. Pikemmin uusliberaaleista ideoista on tullut
äänestäjien keskuudessa hyvin epäsuosittuja. Kuitenkaan tämä ei vielä käänny vasemmiston
kannatukseksi, osittain ”työväenluokan itselleen” automaattisesti mobilisoivan voiman
heikentymisen johdosta.
Palmer puhui myös EU:n roolista ulospäin. Hän viittasi siihen, että Lissabonin sopimus ei ole
yksinkertainen päätöksenteon tason siirtämisen prosessi. Yksittäiset jäsenvaltiot ovat varsin
hämillään niiden poliittisesta roolista globaalilla tasolla.
EU:lla on painetta selkeyttää edustustaan globaalilla tasolla, esimerkiksi rahoituslaitoksissa,
ilmastonmuutosneuvotteluissa, ja YK:ssa, esimerkiksi turvallisuusneuvostossa. Painetta lisää se,
että Yhdysvallat joutuu ilmeisesti asettamaan etusijalle suhteensa Kiinaan. Lisäksi talouskriisi luo
painetta koordinoida maailmanlaajuisesti talouspolitiikkaa.
Berliinin kauppakorkeakoulun professori Trevor Evans käsitteli EU:n taloudellista tilaa. Taustalla
oli luonnollisesti finanssikriisi. Tähän liittyen Evans kävi läpi Yhdysvaltojen tapahtumia, jotka ovat
useimmille jo tuttuja.
Kuitenkin kriisin jälkimainingit Yhdysvalloissa, eli tämänhetkinen taloudellinen tilanne, sisältää
useita kiinnostavia piirteitä. Huomionarvoista on ensinnäkin investointien raju lasku, noin 50
prosenttia. Toisaalta BKT:n lasku (noin yksi prosentti) on ollut vähäisempää kuin se olisi voinut
olla. Esimerkiksi monissa itä-Euroopan maissa lasku on ollut huomattavasti rajumpaa.
Eurooppalaiset pankit ovat menettäneet kriisin seurauksena noin 700 miljardia dollaria. Pankeilla
oli erittäin kovat ajat noin vuosi sitten, mutta nyt tilanne on muuttunut. Ne pankit, jotka selvisivät
kriisin pahimmasta vaiheesta, menestyvät taloudellisesti erittäin hyvin. Korkotason ollessa lähes
nollassa ne voivat lainata rahaa keskuspankilta käytännössä korotta, ja sijoittaa rahat esimerkiksi
jatkuvasti velkaa ottavan liittovaltion joukkovelkakirjoihin, joiden tuotto on 3-4 prosenttia.
Pankeille on näin luotu rahantekoautomaatti. Tästäkin huolimatta Evans oli huolissaan siitä, että
myrkyllisten arvopaperien ongelma ei ole kokonaan poistunut.
EU-aluella tilanne on se, että vienti on vähentynyt erityisesti Saksassa ja kiinteistökupla on
puhjennut monissa maissa, erityisesti Irlannissa ja Espanjassa. Työttömyys on kasvanut rajusti.
Tästä huolimatta palkkataso on noussut keskimäärin 3 prosenttia, kun inflaatio on yksi prosentti.
Niinpä työpaikkansa säilyttäneet tuntuvat pärjäävän hyvin. Miesten ja naisten työllisyysaste on noin
sama, kun perinteisesti miesten työllisyys on aina ollut korkeampaa. Yksityinen kulutus on lähes
samalla tasolla kuin ennen kriisiä, eli huomionarvoista on, että se ei ole laskenut. (Esimerkiksi
Yhdysvalloissa säästöaste kasvaa rajusti)
Poliittista reaktiota EU:ssa Evans arvioi siten, että EU-tason toiminta on epäonnistunutta. Kaikki
elvytys on ollut kansallista, eikä todellisia uusia elvytystoimia ole harjoitettu paljoakaan. Samoin
jokaisessa maassa on uhkana julkisen kulutuksen väheneminen. Toki keskuspankki on laskenut
korkoa ja kasvattanut reservejä. Itä-Euroopan maat ovat joutuneet ottamaan IMF:n lainoja ja ovat
täten joutuneet suostumaan IMF:n lainehtoihin. Tämä on vähentänyt mahdollisuuksia elvyttää
taloutta. Joissakin euroalueen maissa taas elvytys on kohdistunut teollisuuden tukeen, esimerkiksi
autoteollisuuteen, josta voidaan perustellusti kysyä, onko tällainen tuki perusteltua.
Evans puhui myös siitä, miten momentum muutokselle on kadotettu. Esimerkiksi tammikuussa
vaikutusvaltaiset talouskolumnistit, kuten Financial Timesin Martin Wolf, myönsivät olleensa
väärässä. Kesää lähestyttäessä he jo juhlivat kriisin olevan ohi. Taloudellisen järjestelmän
politisoinnissa on epäonnistuttu, puhetapaa ”pankin ryöstävät ihmisiä” ei ole saatu löytyä läpi.
Frieder Otto Wolf puhui EU:n ekologisesta tilasta. Wolf peräänkuulutti ”laajennettua käsitystä”
reaalitaloudesta, jossa ekologinen ulottuvuus ymmärrettäisiin talouden osatekijänä.
Wolf huomautti, että tällä hetkellä maailman ekosysteemeistä 2/3 heikkenee. Samaan aikaan
globaliin Etelään työnnetään Pohjoisen kriisiytynyttä kehitysmallia. Etelä kärsii myös
”biokolonialismista”, jossa köyhistä maista tahdotaan tehdä luonnonsuojeluvyöhyke Pohjoisen
aiheuttaman tuhon kompensoimiseksi.
Wolfin mukaan ratkaisuja tulisi katsoa kokonaisuutena, jossa puhdas energia, terveys,
luonnonvarojen käyttö, biodiversiteetti ja köyhyys muodostavat ongelmakentän, jossa osatekijöiden
katsominen erillään ei ole mielekästä.
Tällä hetkellä EU:n reaktiot ympäristökriisiin keskittyvät markkinamekanismeilla toimimiseen ja
”win-win” -tilanteiden paikantamiseen. Luonnonvarojen käytön jatkuvuuden varmistaminen ja
biokolonialismin mahdollistavat ratkaisut ovat vahvasti mukana. Tulisikin kysyä, voisiko EU toimia
toisin.
Wolfin mukaan EU:lla on kriittisen tärkeä rooli, kun Kööpenhaminan ilmastoneuvotteluihin ollaan
menossa. Päästöjen tulisi kääntyä laskuun ennen vuotta 2015. Tämä tarkoittaa EU:ssa vähintään 30
prosentin laskua päästöihin, mihin tarvitaan sitovaa lainsäädäntöä uusiutuvien energianlähteiden
käytön ja energiansäästön varmistamiseksi.
Ilmaston lisäksi esimerkiksi maatalous ja kalastus muodostavat EU:n tärkeän ympäristöpoliittisen
toimintakentän. Wolfin mukaan vaihtoehtoisen strategian tulisi lähteä ennen kaikkea BKT:lle
vaihtoehtoisten mittareiden luomisesta, valikoivan kasvun ideasta, ja pyrkimyksistä määritellä
uudelleen talouden tasapainottamisen ja kestävyyden suhde.
Poimintoja työryhmistä
Eckhard Hein kuvasi USAn ja Saksan talouskehitystä pitkällä aikavälillä. Funktionaalinen
tulonjako on muuttunut 1970-luvun lopulta alkaen: yhä suurempi osa tuloista on sittemmin
ohjautunut pääoman omistajille. Reaalipalkat ovat sekä Saksassa että USAssa kasvaneet erittäin
hitaasti, mutta pääomatulot sitäkin nopeammin. Saksassa taloutta on kasvatettu erittäin voimakkaan
vientiin panostamisen kautta. Yhdysvalloissa taas talouden kasvua on rahoitettu voimakkaalla
yksityisen sektorin velkaantumisella.
Hein oli huolissaan siitä, että Yhdysvaltain ylivelkaantumisen loputtua finanssikriisin myötä
maailmantaloudelta puuttuu veturi, joka imisi kaiken tarjolla olevan tavaroiden ja palveluiden
tarjonnan. Arvion mukaan talous kääntyisi nousuun vasta 2010-vuoden loppupuolella ja Hein olikin
huomattavasti suomalaisia talousennustajia pessimistisempi lähikuukausien kehityksestä.
Marica Frangakis koordinoi yhdessä John Grahlin kanssa työryhmää, jonka aiheena olivat
tavoitteet, joita tulisi asettaa nyt käynnissä olevalle finanssimarkkinoiden säätelylle. Esitetyt
vaatimukset muodostavat myös pohjan tämän vuoden Euromemorandum-tapaamisen pohjalta
rakennettavassa raportissa.
Juuri nyt ongelmia yritetään määritellä valvontaongelmaksi, jolloin varsinaisia tiukempia sääntöjä
ei asetettaisi. Kyse onkin siitä, millä tavoin tehokasta valvontaa ja sääntelyä olisi mahdollista
rakentaa samaan aikaan – ja tässä tarvitaan varmasti myös institutionaalisia järjestelyjä.
Konkreettisia ehdotukset rahoitusmarkkinoiden parantamiseksi olivat muun muassa
pankkipohjaisen järjestelmän vahvistamisen pörssikaupan kustannuksella, joka tasapainottaa jo
järjestelmää huomattavasti. Myös investointipankkien ja tavallisten pankkien vahvempi toisistaan
erottaminen olisi toivottavaa.
Agendalle haluttiin myös asettaa kielto kaikille rahoitusoperaatioille, jotka eivät näy yritysten
taseissa. Näin tappiollisten erien piilottaminen muuttuisi mahdottomaksi. Systeemitasolla tärkeät
pankit olisi mahdollista ottaa julkisen sektorin pyöritettäviksi. Lisäksi ns. Over the Counter –kauppa
johdannaisilla ja muilla arvopapereilla olisi lopetettava. Myös luottoluokituslaitokset, jotka olivat
arvottaneet yritysten arvoa aivan väärin ennen lamaa, pahensivat ja mahdollisesti tuottivat
finanssikriisin. Nyt näiden laitosten pyörittämistä pidettiin olennaisena. Myös sekä
valuutanvaihtovero että pörssivero keräsivät suurta kannatusta. Erityisesti Joseph Stiglitzin YK:n
UNCTAD-alajärjestölle tekemää työtä pidettiin seuraamisen arvoisena.
Catherine Sifanskis puhui EU:n taloudellisesta integraatiosta. Hänen mukaansa jäsenmailla on
tällä hetkellä pakkotilanne hyväksyä kansallisen talouspolitiikan menetys. Toisaalta hän piti
nykyistä rahaliittoa ja taloudellista integraatiota kompromissina pikemmin kuin todellisena
integraationa. Kompromissia jarruttaa jäsenmaiden tahdon puute integraation kulujen maksamiseen.
EU:n taloudellinen integraatio on avannut tien Euroopan taloudellisen tilan integrointiin
taloudelliseen globalisaatioon laajemmin sekä valtion interventioiden kyseenalaistamiseen. Se on
myös korostanut teollisuuden pyöreän pyödän ja muiden teollisten lobbausryhmien voimaa.
Samalla valtiot ovat menettäneet kaksi talouspoliittisen ohjauksen keskeistä välinettään:
valuuttakursseihin ja korkotasoon vaikuttamisen.
Sifanskisin mukaan nykyinen politiikka kannustaa jäsenmaita stragioihin, jotka pikemmin
heikentävät kuin lisäävät yhteistyötä. Sosiaalinen dumppaus ja palkkakontrolli ovat näistä hyvin
esimerkkejä. Valtiot myös tuntuvat puolustavan hallitsevia luokkia. 1970-luvun jälkeen valtioilla oli
tiettyä autonomiaa suhteessa hallitsevaan luokkaan, mikä on globalisaation myötä menetetty.
Yleisellä tasolla Sifanskis katsoi, että EU:n taloudellisessa integraatiossa on paljon ”utopismia”.
Yhtenäinen valuutta hyvin erilaisille ja eri kohdissa ”bisnessykliä” oleville maille on välttämättä
hankala toteuttaa. Tällä hetkellä erityisesti köyhimmät jäsenmaat maksavat integraation
kustannukset.
Jeremy Leaman puhui EU:n veropolitiikasta. Leamanin mukaan veropolitiikasta on tullut
käänteisen redistribuution keino viimeisten 30 vuoden aikana, siinä missä ennen sitä progressiivisen
verotuksen idea oli laajalti hyväksytty.
Leamanin mukaan EU:ssa ei koskaan ole sitoutuduttu progressiivisen verotuksen ideaan. Tähän on
syynä ennen kaikkea se, että progressiivista verotusta harrastavien jäsenmaiden veromalli otettiin
osaksi EU:n ”implisiittistä kulttuuria”, minkä vuoksi EU-tasolla ei koettu tarpeelliseksi sitoutua
ideaan.
EU-maat ovat myös olleet erimielisiä verotuksesta. Esimerkiksi Britannia, Irlanti ja Luxemburg
ovat kannattaneet pikemmin tasaveron tyyppisiä ratkaisuja ja alhaista veroastetta. EU:ssa on
ylipäänsä ollut painetta valtio-osuuden vähentämiseksi, toisin sanoen julkisen sektorin BKTosuuden
pienentämiseksi. Toisaalta asiaan on Leamanin mukaan vaikuttanut Baltian maiden tulo
EU:iin. Oli ratkaisevaa, että EU otti välinpitämättömän asenteen Baltian maiden tasaverosysteemejä
kohtaan.
Leaman kuitenkin korosti, että julkinen rahoitus täytyy hoitaa, ja tällä hetkellä paineen pitäisi olla
pikemmin valtio-osuuden kasvattamiseksi.
Örjan Appelqvist keskittyi pohtimaan nykyistä John Maynard Keynesin teorioiden uutta
arvostuksen nousua talouskriisin myötä. Pelkkä keskittyminen Keynesin oppeihin johtaisi
Appelqvistin mukaan merkittäviin ongelmiin radikaalien vaihtoehtojen kehittämisessä.
Keynesläisen elvyttämiselle otollisen hetken jälkeen Appelqvistin mukaan tullaan näkemään vahva
hyökkäys julkisen sektorin velkaantumista vastaan, jonka seurauksena julkisia palveluita yritetään
heikentää.
Tätä kehitystä vastaan voidaan asettaa niin Keynesin kuin Gunnar Myrdalin taloustiede. Molempien
mukaan poliittinen taloustiede ei ole mitenkään objektiivisesti totta, eikä talous ole irrallinen tai
omalakinen osa todellisuutta. Keynes ja Myrdal eroavat kuitenkin näkemyksissään valtion
tehtävistä: Keynesin mielestä valtion tulee lähinnä ohjata taloudellisen kysynnän tasoa. Myrdalin
mukaan taas valtion tulee ohjata ja koordinoida investointeja mahdollisimman tuottavasti.
Nykyisessä kriisitilanteessa Myrdalin opeista voisi olla myös iloa: mikäli koulutusmenot
määriteltäisiin kansantalouden tilinpidossa tuottaviksi investoinneiksi inhimilliseen pääomaan eikä
kuluksi, niin myös arviot julkisen sektorin alijäämästä muuttuisivat. Julkisen sektorin keskittyminen
investointeihin myös korostaisi esimerkiksi ympäristölle myönteisten investointien merkitystä.
