Teppo Eskelinen ja Laura Tuominen osallistuivat Transform! Europen järjestämään The Crisis in Europe: Depression Economics – Social Crisis – State Policy – Alternatives –seminaariin Wienissä 15.-16.1.2010. Tässä raportissa nostetaan esiin keskeisimpiä seminaarissa käsiteltyjä aiheita.
Bischoffin mukaan Euroopan reagointi finanssikriisiin on ollut vähäistä riippumatta siitä, mitä mieltä käytetyistä keinoista ollaan. Esimerkiksi Yhdysvalloissa erilaiset elvytystoimet ovat olleet kokoluokaltaan huomattavasti suurempia. Euroopan keskeiset keinot puuttua kriisiin ovat olleet matala korkotaso, rahan määrän lisääminen ja valtion takuut yrityksille. Bischoff piti ydinkysymyksenä tällä hetkellä sitä, että finanssitalouden ja reaalitalouden välinen kokoero on pysynyt suurena. Kysymys kuuluukin, miten tämä ero voitaisiin poistaa? Haasteena Bischoff muistutti, että useissa maissa sosiaaliturva on vakuutuspohjaista ja siten erittäin riippuvaista finanssimarkkinoista. Bischoff piti tärkeänä uuden Bretton Woodsia muistuttavan järjestelmän luomista, pohjana erityisesti vakaat valuutat. Tosin Kiinan rooli nykyisessä maailmanjärjestyksessä monimutkaistaa tätä pyrkimystä.
Portugalilainen europarlamentaarikko Miguel Portas (video, ransk. )puhui omassa alustuksessaan melko samoista teemoista. Portasin mukaan kiinnostava kysymys on, miksi kaikki merkittävät poliittiset reaktiot kriisiin ovat olleet kansallisesti toteutettuja huolimatta uusien kansainvälisten liittoumien synnystä (G20, IMF:n uusi vahvistuminen). Tilanteessa tärkeät päätökset olisi joka tapauksessa tehtävä kollektiivisesti. Portas piti kuitenkin tärkeimpänä toimena nykytilanteessa julkisten menojen elvyttävää lisäämistä, ennustaen tosin, että työttömyyden kasvu ja siihen liittyvä yleinen yhteiskunnallinen epävarmuuden ilmapiiri tulee jatkumaan. Portas esitti, että vasemmiston olisi tartuttava politiikan tekemisen mahdollisuuksiin, kun Euroopan unionin budjetti ja strategia vuoteen 2020 saakka ovat käsittelyssä.
Valtiot pääomavallan pönkittäjinä
Bob Jessop (doc / video, engl ) Lancasterin yliopistosta alusti valtioiden roolista. Jessopin mukaan vasemmiston ongelmana on ollut talouden ja politiikan sekä markkinoiden ja valtion välisen jaottelun fetisoiminen. Tämän hetken tilanteessa kyse ei ole siitä, että valtio olisi menettämässä kykyään ohjata sille vastakkaista taloutta. Päinvastoin, valtion valta on keskeistä pääoman ja siihen liittyvien suhteiden uusintamisessa. Talouden kansainvälistyminen ja poliittisen ohjauksen mahdollisuuksien vähentyminen tapahtui jo 1970-luvulla monikansallisten yritysten nousun myötä. Sitä ennen oli ollut jonkinlaista keynesiläistä ja developmentalistista kansantalouksien ohjailua. Jessop heitti, että politiikalta karannut talous liittyy ensi sijassa tapahtumien nopeuteen. Poliittisella järjestelmällä ei ole riittävästi aikaa normaaliin demokraattiseen päätöksentekoon.
Jessop luonnosteli nousevaksi valtiomuodoksi Ricardian Workfare Imperial Staten. Tälle keskeistä on uusliberaalien talousoppien noudattaminen kaikessa toiminnassa, hyvinvointipalvelujen alasajo ja siirtyminen workfare-sosiaaliturvaan, USA:n johtava rooli maailmanjärjestelmässä ja niin pehmeiden kuin kovienkin hallintakeinojen käyttäminen uusliberalismin puolustamisessa.
Jessop puhui myös postfordismista. Hänen mukaansa postfordismi tarkoittaa jo käsitteenä sitä, että emme tiedä mitä tulee fordismin jälkeen, eihän fordismiakaan kutsuta post-liberalismiksi. Tämä on aiheuttanut sekaannusta, koska käsitteen viittausala on turhan laaja. Jessop myönsi itse olleensa väärässä olettaessaan muiden mukana, että fordismin jälkeinen aika toisi tullessaan ensi sijassa tietopohjaisen talouden esiinnousun. Kuitenkin merkittävin postfordistisen talouden piirre on hänen mukaansa ollut uusliberaalin finanssikapitalismin nousu. Innovaatiovetoinen talous, joka kuitenkin perustuu reaalitaloudelliseen tuotantoon, on pysynyt enemmänkin tavoitetilana kuin todellisena tapahtumana. Suurin osa ”innovaatioista” on rahoitusinnovaatioita, joiden seuraukset tunnetaan.
Keynesiläisyydestä eteenpäin?
Euclides Tsakolotos (video, engl. ) Ateenan yliopistosta suhtautui omassa alustuksessaan optimistisesti vasemmiston mahdollisuuksiin ja kriittisesti keynesiläisyyteen. Tsakolotos muistutti, että suuren kriisin 1929 aikaan kaikilla radikaaleilla voimilla kesti 3-4 vuotta kehittyäkseen, ja nytkin saatetaan vasemmalla nähdä radikaalia mobilisoitumista pienellä viiveellä (tosin äärioikeistossa sitäkin todennäköisemmin). Tsakolotos painotti, että vasemmistolla on uskottavampi tulkinta kriisistä, olennaista on sen popularisoiminen. Keynesiläisyydestä Tsakolotos totesi, ettei se voi riittää vasemmiston strategiaksi, keynesiläisyyden pohjimmiltaan uskoessa että kysynnän hallitsemisen ohella markkinoiden voi antaa toimia vapaasti. Myöskin nyt, vuoden 2008 jälkeen, keynesiläisiä toimia on käytetty maailmassa paljon sekä raha- ja että talouspolitiikan alueilla ilman että ne liittyisivät varsinaiseen vasemmistolaiseen agendaan. Tsakolotos huomautti, että valtioiden puuttuminen markkinoille kriisin aikaan ei ole tuonut mitään uusia poliittisia sisältöjä. Esimerkiksi Obama voisi sanoa, että koska valtio omistaa autotehtaat, ne alkavat tehdä ekoautoja – mutta ei ole tehnyt näin.
Ennen kaikkea Tsakolotos piti olennaisena sitä, että kapitalismi ja täystyöllisyys eivät sovi yhteen. Toisin sanoen joko kapitalismin on muututtava tai täystyöllisyys ei ole mahdollista. 1970-luvun puolivälissä, kun Bretton Woods -järjestelmää romutettiin, eräs keskeinen ongelma oli juuri tämä. Pääoma ei pysynyt kannattavana täystyöllisyyden olosuhteissa. Tuolloin sosiaalidemokraateilla ei ollut vastauksia tilanteeseen, mutta uusliberaaleilla oli. Tsakolotos esitti, että vasemmistolaisen tulkinnan asiasta tulisi olla se, että yhteiskunnan joka tasolla, myös rahoitusjärjestelmässä, tarvitaan enemmän demokratiaa. Tänä päivänä vasemmistolla on taas paljon demokraattisia ideoita, ja niitä tulisi soveltaa ja laajentaa.
Keskusteluissa nousi paljolti esiin juuri vasemmiston suhde keynesiläiseen järjestelmään. Osa piti sitä vasemmistolaisena mallina, osa tärkeänä mutta riittämättömänä, ja osan mukaan se johtaa vääränlaiseen agendaan. Toinen paljon esillä ollut kysymys oli työn jakaminen. Erityisesti Stephen Bouquin (doc ) Amiensin yliopistosta peräänkuulutti työn jakamista, mihin suhtauduttiin vaihtelevalla innostuksella.
