Julkaistaan Perusteessa 3/2014.
Onko niin kutsuttuihin kasvukeskuksiin tukeutuva aluepolitiikka mielekästä? Minkälainen olisi ihanteellinen aluerakenne? Pitäisikö Suomen aluepolitiikan suuntaa muuttaa? Tulisiko maaseutumaista elämänmuotoa pitää yllä?
Peruste kutsui helsinkiläisen sosiologin Veikko Erannin ja joensuulaisen kauppatieteiden tutkijan Alia Dannenbergin debatoimaan aiheesta.
Veikko Eranti: Löysistä kunnista tiiviisiin pikkukaupunkeihin
Pienissä kunnissa ihmismäärä ei riitä kunnollisten palvelujen järjestämiseen. Tiiviimpään asumiseen ja aluerakenteeseen siirtymistä tulisi tukea taloudellisesti.
Suomen yli viidestä miljoonasta ihmisestä yli puolet asuu 20 suurimman kunnan alueella. Kansalaiset ovat tehneet valinnan keskittämisen ja hajauttamisen välillä, ja päätyneet pääosin verraten kaupunkimaiseen elämänmuotoon.
20 suurinta kuntaa sisältävät Suomen oikeasti kaupunkimaiset kaupungit sekä niiden ympärille ryhmittyneitä ympäryskuntia. Ihmisten kerääntyminen kaupunkeihin ei ole yllättävää, sillä jälkimodernin tietokapitalismin aikana sekä työpaikat että viihdykkeet löytyvät kaupungeista.
Kuntauudistus on ymmärrettävä projekti, kunhan ymmärtää suomalaisten kuntien määrän ja mittasuhteet. Suomessa on 320 kuntaa. 160:ssä pienimmässä kunnassa, eli puolessa Suomen kunnista, asuu ainoastaan noin 500 000 ihmistä. Hivenen alle puolet, 139 kuntaa, on alle viiden tuhannen asukkaan kuntia.
Kuntien määrä on sinänsä se ja sama, palvelu- ja elinkeinorakenne ovat paljon tärkeämpiä kysymyksiä. Kotikunta ja sen historia ovat monelle suomalaiselle tärkeitä identiteetin rakennusosia. Mikäli kunnat olisivatkin ensisijaisesti identiteetin rakennusyksikköjä, eivätkä julkishallinnon yksikköjä, niitä voisi olla vaikka 15 000. Vaakuna, kunnanjohtaja ja oma nimi ovat halpoja.
Tällä hetkellä suomalainen pikkukunta on kuitenkin herttainen paradoksi: Ihmiset asuvat niin hajallaan, että nekin harvat palvelut, joita kunta yhä järjestää, ovat kaukana kaikista asukkaista. Kunnan pitäisi kuitenkin järjestää lähes samat palvelut kuin satojen tuhansien ihmisten kaupungin.
Kaikki pienemmät kunnat eivät kykene enää elättämään edes yhtä baaria, joka kuitenkin kuuluu ihmisarvoisen elämän perusedellytyksiin. Lisäksi ideaalinen pikkukunta on vielä mielellään kaukana kaikista isommista keskuksista.
Tämä muodostaa merkittävän ongelman, kun ihmiset vähintään puolivapaaehtoisesti muuttavat pääosin 20 suurimpaan kuntaan (tosin niissäkin kahdessakymmenessä on mukana sellaisia monstereita kuin Rovaniemi, jota on koko alueeltaan lopulta melko vaikea sanoa kaupunkimaiseksi). Lisäksi pienemmissä paikoissa ei oikein riitä ihmismäärä kunnollisten terveyspalvelujen järjestämiseen eikä kunnollisen lukion ja ammattikoulun pyörittämiseen – puhumattakaan muista työpaikoista.
Suomen erittäin pieni kuntakoko on osittain seurausta menneestä elinkeinorakenteesta. Maanviljely ei enää ole merkittävä elinkeino Suomessa, joten myöskään aluerakennetta ei pitäisi suunnitella sen ehdoilla. Samoin monet tehtaiden ympärille aikanaan rakentuneet pienet paikkakunnat ovat nyt suuren ongelman edessä, kun tehtaita ei enää olekaan. Eivätkä ne tule takaisin.
Suomen aluepolitiikassa pitäisi pyrkiä muodostamaan kehittyviä ja kasassa pysyviä noin 10 000 – 15 000 ihmisen keskuksia. Tämän kokoiset kaupungit (esikaupunkialueineen) pitävät yllä kouluja ja sairaaloita. Keskusten välinen julkinen liikenne voidaan organisoida siten, ettei jokainen tarvitse omaa autoa.
Tämän kokoisiin kaupunkeihin mahtuu sekä tiiviimpää asumista, että lähialueille enemmän omaa tilaa tarjoavaa aluetta. Tämä olisi myös demokratian kannalta merkittävästi selkeämpää kuin kuntayhtymien ja ylikunnallisten terveydenhoitohärvelien rakentaminen.
Tähän suuntaan voidaan edetä monella tavalla, esimerkiksi maksamalla ihmisille rahaa. Suomessa toteutettiin aikanaan rakenneuudistusta maksamalla maanviljelijöille viljelemisen lopettamisesta, käytännössä siis kaupunkiin muuttamisesta. Samalla tavalla voitaisiin esimerkiksi tukea pienten paikkojen asukkaita, joiden kotien arvo on olematon, esimerkiksi tarjoutumalla lunastamaan kaupaksi käymättömiä koteja.
Ketään ei saa pakottaa hylkäämään lapsuutensa käpykylää, mutta siihen voi kyllä rohkaista rahallisella panoksella. Ottajia varmasti löytyisi.
Pienetkin kunnat voisivat toki olla elinvoimaisia, jos niiden asukaskeskittymä on tarpeeksi tiivis, tai jos ne sijaitsevat tiiviin asukaskeskittymän lähellä. Mutta sellaiselle Suomelle, jossa mökit on ripoteltu viiden kilometrin päähän toisistaan ja jossa palvelut, työpaikat ja sosiaalinen elämä koostuvat kahdella autolla ja kolmella mopolla tehdyistä retkistä 20 kilometrin päässä olevalle ABC:lle, on vaikeaa nähdä taloudellista, ekologista tai sosiaalista tulevaisuutta.
Alia Dannenberg: Tasapainoinen aluepolitiikka takaa valinnanvapauden
Kansalaiset eivät ole valinneet keskittämistä, eikä se ole pakon sanelema ratkaisu. On mahdollista luoda yhteiskunta, jossa ihmiset voisivat valita asuinpaikkansa nykyistä vapaammin.
Suomen maaseudun tyhjentäminen vaikuttaa olevan Veikko Erannille itseisarvo. Mikä maaseutuasumisessa on niin kamalaa, että yhteiskunnan pitäisi kannustaa maaltamuuttoon jopa merkittävällä rahallisella panostuksella?
Eranti väittää virheellisesti, että kansalaiset ovat itse tehneet valinnan hajauttamisen ja keskittämisen välillä. Myöhemmin hän tosin itsekin myöntää valinnan olleen osittain pakollinen (”puolivapaaehtoinen”).
Todellisuudessa ”valinta” on tapahtunut työnantajien siirtäessä työpaikkoja etelän kasvukeskuksiin ja valtion keskittäessä laitoksiaan pääkaupunkiseudulle. Ihmiset muuttavat työpaikkojen perässä ja ihmisten perässä tulevat palvelut.
Aluepolitiikan olennaisin moraalikysymys on, onko oikein pakottaa tai painostaa ihmisiä ”valitsemaan” ainoa vaihtoehto, eli muuttamaan seudulle, jossa he eivät viihdy. Kesämökkien valtaisa suosio viestittää, että lukemattomat suomalaiset eläisivät mieluiten luonnon keskellä kaukana naapureista.
Toki urbaanin elämän ystäviäkin on paljon, mutta vielä suositumpi lienee niin sanottu Nurmijärven malli, eli pieni ja väljästi rakennettu taajama kohtuullisen matkan päässä kaupungista (omakotitalot suurella tontilla Helsingin keskustassa ovat valitettavan harvojen saavutettavissa). Tutkimuksissa on havaittu ihmisen luontaisen sosiaalisen ”lauman” olevan kooltaan sadan yksilön luokkaa, ja kylämäinen asuminen vastaa tähän tarpeeseen paremmin kuin suuret ja tiiviit asutuskeskukset.
Eranti vaikuttaa myös sekoittavan keskenään alue- ja kuntapolitiikan. Mielestäni hänen esittämänsä noin 15 000 asukkaan hallintoyksiköt ovat oikein toteutettuna hyvä idea. Ei ole juurikaan väliä, onko palvelujen järjestäjänä kuntayhtymä vai (pakko)liitoskunta, kunhan se toimii taloudellisesti ja demokraattisesti. Ihmisten paikallisidentiteetin ei myöskään tarvitse kytkeytyä hallintoyksikköön, vaan vanhat kuntien nimet ja muut ominaispiirteet voidaan hyvin säilyttää hallinnosta eriytettyinä.
Mikäli kuntia lähdetään yhdistämään suuremmiksi yksiköiksi, on kuitenkin huolehdittava, että niillä on aidot elinmahdollisuudet myös Lahden ja Tampereen pohjoispuolella. Kyseessä voisi tällöin olla jopa toivottava siirtymä pois nykyisestä eteläkeskeisestä suurkaupunkiajattelusta. Lisäksi tarjolla tulisi olla (pikku)kaupunkimaisen ympäristön lisäksi myös aitoa maaseutua niille, jotka kaipaavat sellaista elinympäristöä.
Aluerakennetta ei tarvitse suunnitella maanviljelyn ehdoilla – eikä niin ole enää aikoihin tehtykään, vaikka Eranti siihen suuntaan viittaakin. Kansainvälisen politiikan viimeaikainen kuohunta talouspakotteineen on kuitenkin osoittanut myös kansallisen huoltovarmuuden tärkeyden.
Tietenkään kaikessa ei tarvitse olla omavarainen, mutta on tärkeää, että kriisin kohdatessa kansalle riittää ruokaa. Täten tietty määrä maataloutta on yhä kansallisen turvallisuuden perusedellytys.
Harvaan asutulla alueella ei tietenkään tarvitse järjestää samoja palveluja kuin suurissa kaupungeissa, toisin kuin Eranti antaa ymmärtää. Luonnollisestikaan kivenheiton päässä jokaisesta asumuksesta ei voi sijaita keskussairaalaa ja oopperaa, mutta välttämättömien päivittäispalvelujen, kuten peruskoulun, perusterveydenhoidon ja yleisen turvallisuuden, on oltava kaikkien ulottuvilla.
Harvemmin tarvittavat palvelut voi tuottaa yhteistyössä tai ostaa isommilta yksiköiltä. Syrjässä asuva ei myöskään lähtökohtaisesti edellytä kaikkien palvelujen olevan käden ulottuvilla, vaan valitsee itse pärjäävänsä vähemmällä – niin sairaalan kuin baarinkin osalta.
Puheenvuoronsa lopuksi Eranti kuvailee Suomea, jossa kodit on ripoteltu ympäri maata viiden kilometrin päähän toisistaan. Tämä kärjistys ei ole kuvaus nyky-Suomesta, eikä edes kovin monen unelmien täyttymys.
Maalla on mahdollista asua myös taloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävästi. Esimerkkejä tällaista kehitystä tukevista toimista olisivat valtion virastojen hajasijoittaminen sopiviin maakuntakeskuksiin Etelä-Suomen ulkopuolelle, haja-asumisen ekologisuuden lisääminen teknologisilla ratkaisuilla (aurinkopaneelit, lämpöpumput, sähköautot ym.) ja etätyökulttuurin kehittäminen – esimerkiksi tietotyötä voi tehdä missä vain, kunhan tietoliikenneyhteydet toimivat. Lisäksi voitaisiin tukea yhteisöllistä elämäntapaa, vaikkapa rohkaisemalla kimppakyytien käyttöön lainsäädännöllisten rajoitusten sijasta.
Asutuksen keskittäminen ei siis ole pakon sanelema ratkaisu. On mahdollista luoda yhteiskunta, jossa ihmiset voivat valita asuinpaikkansa jopa nykyistä vapaammin.
Veikko Eranti: Tiivistä ja eläväistä
Debatin ensimmäisessä osassa esitin seuraavat kolme väitettä:
1. Suurin osa inhimillisestä toimeliaisuudesta tapahtuu Suomessa tällä hetkellä varsin vapaaehtoisesti 20 suurimman asukaskeskittymän sisäpuolella.
2. Pienimmät kunnat ovat tärkeä osa niissä asuvien ihmisten identiteettiä, mutta ne ovat kaiken muun politiikan näkökulmasta lähinnä ongelmallisia.
3. Ratkaisuna voisi olla aktiivinen tiivistämispolitiikka, jossa rohkaistaisiin nykyistä tiiviimpään asumiseen.
Alia Dannenbergin tekstissä se, että ihmiset haluavat työpaikkoja ja palveluita ja muuttavat niiden perässä kaupunkeihin, näyttäytyy jotenkin ”pakottavana”. Hän pitää tätä aluepolitiikan ”olennaisimpana moraalikysymyksenä”.
Ehkä olemme eri mieltä siitä, onko aluepolitiikka ylipäänsä ensisijaista suhteessa muuhun politiikkaan. Ihmisten asuinpaikanvalinnassa on kyse palapelistä, jossa yksi pala on työpaikka, toinen itsensä muu toteuttaminen, kolmas tarjolla olevat asunnot ja niin edelleen. Moni varmasti asuisi mielellään omakotitalossa, mutta moni varmasti myös mielellään ottaisi ne kaupungin palvelut ja ehkäpä järven sen omakotitalon viereen.
Olennaisin moraalikysymys kuuluu oikeasti, miten rakennamme sellaisen Suomen, jonka rakenne on taloudellisesti, sosiaalisesti ja ekologisesti kestävä, missä välimatkat eivät ole pitkät ja missä mahdollisimman moni pystyy elämään tyydyttävää elämää. Näihin kaikkiin kysymyksiin vastataan luontevimmin nykyistä tiiviimmällä yhdyskuntarakenteella koko maassa.
Dannenberg esittää kritiikkinään, että minulle ”maaseudun tyhjentäminen” olisi jollakin tavalla itseisarvoista. Päinvastoin, tiivistämiselle (joka ei sinänsä edes tarkoita maaseudun tyhjentämistä) on yllä esitetty useita perusteluja.
Kyllä 10 000–15 000 asukkaan kuntaankin mahtuu lähellä toisiaan olevia pikkukyliä, joissa ei tarvitse käyttää vaatteita pihallaan, jos ei halua. Sellaisia mahtuu jopa Helsingin sisään.
Dannenberg nostaa odotetusti esiin Helsingin suhteen muihin kasvukeskuksiin. Dannenbergille pohjoisemman Suomen rahallinen tukeminen on itseisarvo, eli argumentti, joka ei vaadi minkäänlaisia perusteluja. Suomen alue- ja kuntapolitiikan laajassa kaaressa sillä, menestyykö Turku, Oulu, Joensuu vai Helsinki, luulisi olevan melko vähän merkitystä, ellei Etelä-Suomen menestystä pidä lähtökohtaisesti epätoivottavana asiana.
Joka tapauksessa sekä tietointensiivisten työpaikkojen että valtion virastojen merkittävä, luonteva sijoittuminen yliopistokaupunkien ulkopuolelle on hyvin epätodennäköistä. Virastoja voidaan toki laittaa vaikka minne, mutta on vaikea nähdä, miten juuri tämä politiikka palvelisi nykyistä paremmin ihmisten valinnanvapautta.
Lopulta kuitenkin olemme yksimielisiä siitä, että noin 10 000–15 000 ihmisen asukasrakennelma tarjoaa sekä maaseutumaista että tiiviimpää asumista ja järkevän pohjan palveluiden kehittämiselle. Käytännössä olemme ensimmäisen kirjoitukseni kolmesta argumentista eri mieltä lähinnä siitä, saako tällaista tulevaisuutta aktiivisesti edistää.
Ja mikäli ihmisten lomanviettotavoista voisi tehdä päätelmiä asumistoiveista, niin suurin osa suomalaisista haluaisi asua Ruotsissa, Kanarialla tai Thaimaassa. Voi tämä olla tottakin.
Alia Dannenberg: Valmis muotti vai monimuotoinen yhteiskunta?
Debattikirjoituksissaan Veikko Eranti tarjoaa toistuvasti ratkaisuksi politiikkaa, jossa ihmisiä kannustetaan nykyistä tiiviimpään asumiseen. Olennainen kysymys kuuluu: ratkaisuksi mihin? Mikä on Erannin mielestä se nykytilanteen ongelma, jonka tiiviimpi
asuminen ratkaisisi?
Erannin mukaan liian pienet kunnat ovat poliittisesti ongelmallisia. Itse olen jo aiemmin todennut, että kuntia voisi hyvin yhdistää, kunhan se tehdään ihmisten kotiseutuidentiteettiä kunnioittaen. Sen sijaan asutuksen tiivistäminen on aivan eri asia. Hallinnollinen kunta- tai palvelurakenneuudistus voidaan toteuttaa puuttumatta asutusjakaumaan millään tavoin.
Eranti antaa ymmärtää, että yhdyskuntarakennetta tiivistämällä yhä useampi pystyisi elämään tyydyttävää elämää. Minulle ei edelleenkään ole valjennut, miten nämä asiat liittyvät toisiinsa.
Suuri osa suomalaisista kaipaa ympärilleen tilaa, rauhaa ja hiljaisuutta. Osalle heistä maalla asuminen on jopa elinehto, kuten maataloustuottajille, joita maassamme tulee toivottavasti olemaan jatkossakin. Aktiivisen tiivistämisen seurauksena yhä useammat päätyisivät toiveidensa vastaiseen asumismuotoon, ja harvojen maaseudulle jäävien asema vaikeutuisi entisestään.
En pidä epätoivottavana Etelä-Suomen ”menestystä”, kuten Eranti esittää, vaan sen yksipuolista tukemista muun maan kustannuksella. Ei sillä ole väliä, menestyykö Turku, Oulu, Joensuu vai Helsinki. Sillä on väliä, annetaanko eri alueille tasavertaiset mahdollisuudet vai pyritäänkö kaikki toiminnot aktiivisesti keskittämään samalle seudulle. Jälkimmäinen johtaa nimenomaan siihen, minkä Eranti yrittää kiistää: yksisuuntaiseen muuttovirtaan ja valinnanvapauden kapenemiseen.
Erannin on vaikea nähdä, miten esimerkiksi valtion virastojen hajasijoittaminen palvelisi ihmisten vapautta valita asuinpaikkansa. Jos verrataan yhtä kaupunkia, jossa sijaitsee 20 virastoa, tai kahtakymmentä kaupunkia, joista kussakin on yksi virasto, ei liene erityisen vaikeaa nähdä, kumpi vaihtoehto tarjoaa enemmän valinnanvapautta. Ei virastoja tietenkään keskelle korpea kannata sijoittaa, mutta koko maan kattava parinkymmenen vireän hallinto- ja korkeakoulukaupungin verkosto on huomattavasti tasapuolisempi kuin yksi kolossaalinen hallintokeskittymä.
Suomen pinta-ala on yli 300 000 neliökilometriä. Miten ihmeessä Eranti kuvittelee, että olisi mahdollista ”rakentaa” Suomi, jossa välimatkat eivät olisi pitkiä? Ainoa keino olisi tyhjentää maaseutu ja mieluiten koko pohjoinen Suomi, mihin Eranti ei myönnä tähtäävänsä. Vaihtoehtona on pitää koko maa mahdollisimman tasaisesti asuttuna ja muun muassa uuden teknologian avulla pyrkiä vähentämään pitkistä välimatkoista johtuvia taloudellisia ja ekologisia ongelmia.
Asuinpaikan valinta on palapeliä, kuten Eranti toteaa. Niin on valtion aluepolitiikkakin. Halutaanko kaikki suomalaiset puristaa samaan muottiin vai luoda monimuotoinen yhteiskunta, jossa on tarjolla monenlaisia asumisen ja elämisen tapoja?
Kuntarakenne saattaa kaivata uudistamista, mutta nykyistä tiiviimpään asumiseen ei ole mitään syytä pyrkiä. Sellaista, mikä ei ole rikki, ei tarvitse eikä kannata korjata.
Veikko Eranti on kaupunki- ja demokratiakysymyksiin keskittynyt sosiologi Helsingin yliopistosta. Väitöskirjan tekemisen lisäksi Eranti pyörittää ajatuspaja Aivoriehaa. Vasemmistofoorumi ja Aivorieha julkaisivat vuonna 2013 yhdessä raportin ”Parempia
vastauksia kestävyysvajeeseen”.
Alia Dannenberg on kauppatieteiden tutkija Itä- Suomen yliopiston Joensuun kampukselta. Hän on väitellyt tohtoriksi teoreettisesta fysiikasta Helsingin yliopistossa.
