Julkaistu Perusteessa 3/2013.
Presidentti Sauli Niinistö käynnisti viime vuonna Ihan tavallisia asioita -hankkeen, joka pyrkii puuttumaan nuorten syrjäytymiseen. Syksyllä 2012 julkaistiin Ihan tavallisia asioita -nettisivusto sekä vihkonen, jossa tarjottiin käytännön vinkkejä perheiden arkeen.
Tästä virisi vilkas keskustelu: hankkeen tuotoksia kritisoitiin ja puolustettiin. Aiheen parissa työskentelevien aktiivien joukko perusti toisen sivuston, jossa esitettiin ratkaisuja lasten ja nuorten syrjäytymiseen. Sen nimeksi tuli Epätavallisia asioita.
Peruste pyysi Epätavallisia asioita -kampanjassa mukana ollutta nuorisotutkija Veronika Honkasaloa sekä Ihan tavallisia asioita -hankkeen ohjaaja Marko Kulmalaa debatoimaan syrjäytymisestä ja siitä, mikä on perheiden ja mikä yhteiskunnan vastuu lasten ja nuorten hyvinvoinnista. He osallistuivat debattiin yksityishenkilönä, eivät hankkeiden edustajina.
Veronika Honkasalo: Puhe hukatusta vanhemmuudesta pönkittää hyvinvoivien asemaa
Kun eriarvoistuminen kasvaa ja hyvinvointipalvelut rapautuvat, hyvinvoiva keskiluokka käpertyy itseensä ja pitää tiukasti kiinni eduistaan. Tähän perustuu viimeaikainen puhe kasvatuksesta, rajoista, kurista ja yksilön elämänvalinnoista. Yksioikoinen perheiden vastuun peräänkuuluttaminen pohjautuu ajatukselle, että heikommassa asemassa olevat ovat vastuussa omasta kohtalostaan.
Nykyinen nuorisolaki määrittelee nuoriksi kaikki 0–29-vuotiaat. Julkinen keskustelu vanhempien ja perheiden vastuusta keskittyy kuitenkin kouluikäisiin ja vastuuta penätään ennen kaikkea kurinpidollisissa kysymyksissä.
Kevään 2013 tapahtumat Alppilan yläasteella saivat valtavan joukon aikuisia liikkeelle puolustamaan oppilasta töninyttä opettajaa ja vaatimaan rajoja takaisin kasvatukseen. Samalla lehtien palstat täyttyivät kolumneista, joissa päiviteltiin ”hukattua vanhemmuutta”.
Varsinainen sanasota käytiin kuitenkin presidentti Sauli Niinistön Ihan tavallisia asioita -kampanjan ympärillä syksyllä 2012. Niinistö oli presidenttikampanjan viime metreillä luvannut, että hän tarttuu nuorten syrjäytymiseen, jos tulee valituksi presidentiksi.
Lupaus piti täyttää ja niin kasattiin kokoon nettisivusto, johon kerättiin niksejä siitä, mitä kaikkea pientä vanhemmat ja aikuiset voivat tehdä arjessa lasten hyväksi.
En tiedä, oliko kampanjan suunnittelijoiden ajatuksena etupäässä yhteiskunnallisen keskustelun herättäminen, eikä niinkään nuorten syrjäytymisen ehkäiseminen. Keskustelua totisesti heräsi. Kärjistäen voisi todeta, että se keskustelu jakautui kahtia: niihin, jotka penäsivät yksilön vastuuta lasten ja nuorten hyvinvoinnista ja niihin, jotka peräänkuuluttivat syvempää yhteiskunnan rakenteisiin menevää analyysiä. Itse lukeuduin jälkimmäisiin.
Nopeasti kerätyn porukan kanssa pohdimme, että ilkeän ja alasampuvan kritiikin sijaan haluaisimme esittää konkreettisesti, miten mielestämme lasten ja nuorten syrjäytymisen analyysiin tulisi tarttua ja mitä kaikkea hyvinvoinnin edistämisen eteen pitäisi tehdä. Kahden viikon intensiivisen työskentelyn jälkeen perustimme Epätavallisia.fi -sivuston.
Mitä Ihan tavallisia asioita -jupakka opetti? Se opetti, että tunnemme huonosti tutkimukselliset faktat lasten, nuorten ja perheiden asemasta nyky-Suomessa. Se opetti, ettei meillä ole herkkyyttä huomioida, etteivät kaikki perheet ole Suomessa samasta muotista tehty, että hyvinvointierot kasvavat. Se opetti, että nykyään on vallalla ajatus jokaisesta oman onnensa seppänä – jos vain valitset oikein, elämässä onnistuu kaikki.
Yksioikoinen perheiden vastuun peräänkuuluttaminen ei ole yhteisöllisyyden korostamista. Tässä keskustelussa se tarkoitti nimenomaan sitä, että heikommassa asemassa olevat ovat vastuussa omasta kohtalostaan. Mitäs eivät paistaneet yhdessä pullaa lasten ollessa pieniä? Hukassa ovat nimenomaan kaikki muut vanhemmat, perheet, lapset ja nuoret, emme me itse.
Väitän, että puhe hukatusta vanhemmuudesta pönkittää ennen kaikkea hyvinvoivien ja etuoikeutettujen asemaa. Tuore Kelan tutkimus kertoo karusti lasten ja nuorten kohtaamasta eriarvoisuudesta. Viides- ja kahdeksasluokkalaisten lasten ja nuorten kohdalla taloudellinen eriarvoisuus vaikuttaa vahvasti sosiaalisiin suhteisiin. Ne, joilla on hyvät taloudelliset resurssit, saavat helpommin ystäviä ja ovat
suosittuja.
Pahimmillaan taloudellinen eriarvoisuus voi johtaa ulossulkemiseen, kiusaamiseen ja syrjäytymiseen. Kyse ei ole vain rahasta, vaan myös vanhempien mahdollisuudesta tukea ja auttaa.
Köyhyys ei tee lapsista passiivisia uhreja ja sivustakatsojia, vaan lapset luovat aktiivisesti uudenlaisia toimintamalleja, joilla pärjätä. Juuri näiden lasten kokemuksille annetaan harvoin kuitenkaan ääntä, kun kerrotaan tarinaa hukassa olevista vanhemmista.
Juha Mikkonen tuo nuorten köyhyyttä koskevassa tutkimuksessaan esille, kuinka kasvava yhteiskunnallinen eriarvoistuminen ja hyvinvointipalveluiden rapautuminen johtavat siihen, että hyvinvoiva keskiluokka käpertyy itseensä ja pitää entistä hanakammin kiinni omista eduistaan. Samaan aikaan solidaarisuus huono-osaisia kohtaan heikkenee.
Tämänkaltainen kehitys on hedelmällistä maaperää puheelle, jossa korostuu yksilöllinen ajatus elämänvalinnoista, kaipuusta kasvatuksellisiin rajoihin ja kuriin. Tässä puheessa kukaan ei halua samastua hukassa olevaan vanhempaan. Sen sijaan ne, joilla jo on resursseja voivat käyttää diskurssia hyväkseen pohtiessaan oikeanlaista vanhemmuutta ja aikuisuutta.
Marko Kulmala: Tasan eivät käy onnen lahjat – entä jos kävisivätkin?
Olemmeko tosissamme? Siis me kaikki: Sinä, minä ja sinä? Me.
Olen Veronika Honkasalon kanssa samaa mieltä siitä, että hyvinvoivat ihmiset käpertyvät helposti itseensä. Taustalla voi olla ajatus siitä, että hyvinvointi on omaa ansiota. Ei yleensä ole. Se mitä meillä on, on muilta saatua, varsinkin hyväosaisilla.
Tasavallan presidentti asetti kesällä 2012 monipuolista ammattiosaamista edustavan työryhmän pohtimaan, mitä jokainen jaksava aikuinen voi tehdä lasten ja nuorten aseman parantamiseksi. Painopiste on sanassa ”voi” eikä asetelma pidä sisällään ajatusta siitä, ettei mitään muuta pidä tai tarvitse tehdä. Itse uskon ”sekä että” -maailmaan enemmän kuin ”joko tai” -maailmaan.
Tämän debatin ydinkysymys kuuluu: mikä on perheiden ja mikä yhteiskunnan vastuu lasten ja nuorten hyvinvoinnista? Honkasalo ehkä epäilee, oliko itse syrjäytymisen ehkäiseminen presidentin asettaman työryhmän päällimmäinen tarkoitus. Mielestäni presidentin asettaman työryhmän esittämät arkikeinot voidaan nähdä nimenomaan vastauksena syrjäytymisen ehkäisemiseksi.
Lähivastuuta ei voi sysätä yksin viranomaisille ja ammattiauttajille. Vastuu toisista ihmisistä kuuluu meille kaikille. Tämän lisäksi Ihan tavallisissa asioissa haluttiin erityisesti lykätä vastuuta erikseen mainiten esimerkiksi yrityksille. Yritysten on syytä kantaa yhteiskuntavastuuta enemmän kuin ne nyt tekevät.
Työryhmän toimeksiannossa oli alun pitäen rajattu pois lainsäädännölliset, taloudelliset ja viranhaltijoita koskevat ehdotukset. Niiden tekeminen on toisten tehtävä. Jokainen meistä tosin voi ottaa kantaa näihin asioihin äänestämällä sekä esittämällä ajatuksia paremmista, tehokkaammista ja nopeammista tavoista. Niin monet tekivätkin, kun keskustelu viime syksynä ryöpsähti liikkeelle. Kansalaiskeskustelun herättäminen oli tärkeä tavoite ja se saavutettiin.
Emme kokeneet Honkasalon mainitsemaa epätavallisia.fi -sivustoa tavallisia.fi -sivuston vastakampanjaksi, vaan pikemmin myötäkampanjaksi. Eihän kukaan meistä halua lisätä syrjäytymistä. Ihan tavallisia asioita -hankkeen tarkoituksena oli antaa lisätukea julkisen sektorin tekemälle työlle, ei esittää sille lisävaatimuksia. Kun menemme taloudellisesti vaikeampia aikoja kohti, on tärkeää ottaa käyttöön kaikki voimavarat.
On joukkoharhaa, että tutkimustietoa lasten ja perheiden asemasta olisi paljon. ”Raakadataa” voi olla, mutta satunnaisilta alueilta. Tutkimuksellisesti nekin langanpäät taitavat olla aika irrallaan.
Hyvinvoivankin etu on, että huono-osaisia on vähän tai ei ollenkaan. Individualistinen näkemys siitä, että elämä olisi vain valintatahdosta riippuvainen, on vaarallinen. Ihan tavallisia asioita -hankkeella on haluttu muistuttaa hyvinvoivia myös siitä, mistä he ovat lähtöisin, missä he voivat auttaa, mitä he ovat saaneet ja miten he voivat toimia esimerkkinä.
Honkasalo osuu oikeaan kirjoittaessaan taloudellisen eriarvoisuuden ja sosiaalisten suhteiden yhteydestä. Jotta vanhemmat voisivat tukea lapsiaan kasvamisessa, myös he itse tarvitsevat tukea.
Mikä pahinta, kuuntelemme liian vähän lasten ääntä. Useimmat esitetyt arkikeinot korostavat juuri kommunikointia lasten kanssa. Tilastot eivät todellakaan kerro kaikkea köyhyydestä. Elämän suunnittelun perspektiivi on muuttunut. Monissa perheissä se ulottuu vain seuraavaan palkka- tai kelapäivään.
Tällöin ihminen joutuu jatkuvasti elämään sen pelossa, tapahtuuko jotain odottamatonta, joka voi suistaa elämän raiteiltaan. Tämä johtaa eristäytymiseen ja luottamuksen rapautumiseen.
Tässä asiassa työllä on suuri merkitys. Tarvitaan lisää työtä eli lisää työnantajia. Se ei ole tällä hetkellä helppo yhtälö. Silti toivomme yrityksiltä vielä suurempaa yhteiskuntavastuun kantamista juuri nyt.
Jokaisen yhteiskunnan rauha on vaarassa, jos toivottomuutta on enemmän kuin toivoa. Toivottomuutta näkee Suomessakin. Toivo syntyy ihmisten kyvystä kantaa toistensa taakkoja, kuten ruotsalainen kirjailija Åsa Larsson on sanonut.
Mitä itse teen ahdingossa olevien auttamiseksi? En varmasti riittävästi ja sitäkään vähää en riittävän usein. Vain teot auttavat. Monet ovat päässeet jaloilleen vain konkreettisen avun myötä: joskus yhteiskunnan tuottaman avun, ja usein myös vertaistuen avulla.
Voin antaa enemmän kuin saada tai odottaa saavani. Voin vaikuttaa siihen, että juuri sitä yhtä naapurin lasta ei työnnetä ryhmän ulkopuolelle. Voin myös yrittää katsoa sen perään, että omat lapseni eivät työnnä kaveriaan porukan ulkopuolelle. Jos teen näin, voi olla, että jossain kohden onnen lahjat hieman tasoittuvat.
Veronika Honkasalo: Hiljennettyjen kuuntelemisesta
Marko Kulmala toistaa tekstissään muodissa olevaa ajatusta siitä, että meidän kaikkien on oltava mukana talkoissa, joissa pidetään huolta lasten ja nuorten hyvinvoinnista. Varovaisesti tasapainoillen hän kirjoittaa siitä, kuinka nuorten syrjäytyminen vaarantaa
yhteiskuntarauhan. Hän ei kuitenkaan suostu pistämään painoarvoa lähtökohtien eriarvoisuudelle.
Oikeastaan lause ”lähivastuuta ei voi sysätä yksin viranomaisille ja ammattiauttajille”, paljastaa kirjoituksen ydinidean. Rivien välistä on luettavissa Kulmalan ajatus siitä, että ihminen on loppujen lopuksi itse vastuussa kohtalostaan ja elämänvalinnoistaan. Tämä siitä huolimatta, että Kulmala pitää valinnanvapauden liiallista korostamista vaarallisena.
Asia, josta olen kuitenkin eniten Kulmalan kanssa eri mieltä, on väite ”on joukkoharhaa, että tutkimustietoa lasten ja perheiden asemasta olisi paljon.” Suosittelen Kulmalalle lämpimästi tutustumista Nuorisotutkimusseuran tutkimusjulkaisuihin (esim. Nuorisobarometrit), samoin Terveyden- ja hyvinvoinnin tutkimuslaitokseen tai vaikkapa Kelan tutkimusosastoon. Näissä tutkimuslaitoksissa on nimenomaan pitkään tuotettu tietoa tuloeroista, periytyvästä köyhyydestä, kalliista asumisesta ja riittämättömästä toimeentulosta – kaikista niistä tekijöistä, joita meidän pitäisi vakavasti analysoida, kun puhumme lapsiperheiden asemasta Suomessa.
Korostin kirjoituksessani, että tutkimustietoa on, mutta halua ottaa tieto lasten, nuorten ja perheiden asemasta vakavasti, ei ole. Vakavinta tässä yhteiskunnallisessa tilanteessa on nimenomaan se, että tiedämme, kuinka huonosti osalla perheistä menee ja että kuilu hyvinvoivien ja marginaaliin työnnettyjen välillä kasvaa jatkuvasti, mutta siitä huolimatta vallitsee halu tehdä päätöksiä, jotka heikentävät heikoimmassa asemassa olevien asemaa entisestään.
Tuorein esimerkki hyvinvointieroista käy ilmi Ympäristöministeriön raportista, jonka mukaan lapsiperheiden asunnottomuus on kasvussa. Asumisesta on tullut niin kallista, etteivät pienituloisten tulot riitä kattamaan tavallisia asumismenoja. Ei ole halua rakentaa edullisia vuokra-asuntoja tai panostaa tuettuun asumiseen. Tässä tilanteessa tuntuu suorastaan röyhkeältä väittää, että kaikkien on oltava mukana hyvinvointitalkoissa, kun leikkaukset lapsiperheiden asemaan osuvat kipeimmin juuri heikommassa asemassa oleviin.
Numerotietoa syrjäyttämisestä siis on, mutta vähemmän tietoa siitä, miten lapset, nuoret ja perheet kokevat oman asemansa. Siten Kulmalan ajatus siitä, että pitäisi kuunnella lasten ääntä, osuu aivan oikeaan. Ihan tavallisia -kampanjan tyylisten ”niksipirkkatemppujen” sijaan painoarvoa on laitettava siihen, että nuorten ääni otetaan tosissaan. Ääni ei aina siivilöidy edustuksellisen demokratian ja järjestötoiminnan kautta, vaan on kuunneltava ennen kaikkea elävää nuorisokulttuurista arkea ja omaehtoista kansalaistoimintaa. Ennen kaikkea on kuunneltava niitä, jotka sosiaalinen epäluottamus ja yhteiskunnan epäoikeudenmukaisuus on hiljentänyt.
Marko Kulmala: Olemmeko tosissamme?
Veronika Honkasalo kirjoittaa, etten ”suostu pistämään painoarvoa lähtökohtien eriarvoisuudelle”. No, sovitaanpa että suostun. Mitä ehdotan?
Ehdotan lisää työtä eli työpaikkoja ja ehdotan parempaa toimeentuloa useammalle. Kun ehdotan näin, ehdotan lisää yrittäjiä ja yrityksiä. Sieltä ne työpaikat (ja uudet verovirrat) tulevat. Niillä tuotetaan se, millä hyvinvointiyhteiskunta voi parantaa kansalaistensa taloudellista turvaa. Jos siis rahasta puhutaan.
Tässä kohtaa minulta tosin loppuvat käytännön konstit. Mistä ne yrittäjät ja yritykset nyt sitten tulevat? En tiedä. Ne tulevat ainakin osin pakosta. Se voi olla hyvä ja huono asia.
Honkasalo jatkaa: ”Rivien välistä on luettavissa Kulmalan ajatus siitä, että ihminen on loppujen lopuksi itse vastuussa kohtalostaan ja elämänvalinnoistaan. Tämä siitä huolimatta, että Kulmala pitää valinnanvapauden liiallista korostamista vaarallisena.”
Rivien välistä lukeminen on hieno taito, samoin kuin ajatusten lukeminen. Ihan oikeasti en kuitenkaan usko, että Honkasalo tietää mitä ajattelen. En kirjoita rivien väleihin kuin tarkoituksella ja nyt en niin tehnyt. Ajatus löytyy riveiltä.
Honkasalo kuuntelee edelleen ja on jalostanut kuulemaansa: ”Ihan tavallisia -kampanjan tyylisten ”niksipirkkatemppujen” sijaan painoarvoa on laitettava siihen, että nuorten ääni otetaan tosissaan.”
Miksi niiden sijaan? En ymmärrä, miten Ihan tavalliset asiat estäisivät sen, että nuorten ääni otettaisiin tosissaan? Varsinkaan, kun Ihan tavallisissa asioissa aika moneen kertaan kannustetaan nuorten äänen tosissaan ottamiseen.
Tapasin taannoin erään äidin, joka oli joutunut lastensa kanssa äärimmäisen väkivaltayrityksen kohteeksi – ja jäänyt samassa rytäkässä yksinhuoltajaksi ja leskeksi. Juttelin äidin kanssa pitkään. Hän kertoi saaneensa paljon apua Ihan tavallisten asioiden ”nikseistä”. Hänen lastensa suosikki oli kuulemma jo aiemmin mainittu kaakaota ja pullaa –juttu. Kaakaosta ja pullasta oli nautittu pari kertaa viikossa, aina yhteisen ulkoilun jälkeen. Onneksi äiti ja lapset olivat päässeet heti alusta saakka yhteiskuntamme järjestämän kriisi- ja traumaterapian pariin, minkä lisäksi äidin ja lasten läheiset olivat myös tulleet apuun heti.
Toistan edellisen kirjoitukseni kysymyksen: olemmeko tosissamme? Jos olemme, mitä se tarkoittaa käytännössä?
Se tarkoittaa yhteiskunnan tukiverkostojen mahdollisimman hyvää ja tuloksellista tuottamista, jossa mitataan yhtä asiaa: lasten ja nuorten syrjäytymisen vähenemistä. Se tarkoittaa sitä, että me kaikki, jotka jaksamme ja voimme, yritämme katsoa lasten ja nuorten turvallisuuden perään edes vähän paremmin kuin nyt.
Veronika Honkasalo toimii tutkijana Nuorisotutkimusverkostossa. Hänen väitöskirjansa käsitteli nuorisotyötä, sukupuolten tasa-arvoa ja monikulttuurisuutta. Honkasalo on Vasemmistoliiton ensimmäisen kauden kaupunginvaltuutettu Helsingissä.
Marko Kulmala on keski-ikäinen setä, helsinkiläinen yrittäjä, tuottaja ja perheenisä. Kulmala on toiminut Ihan tavallisia asioita -hankkeen ohjaajana, mutta hän osallistui tähän debattiin yksityishenkilönä, ei hankkeen edustajana.
