Keynesin avulla kohti aurinkoa

Lauri Holappa, Jussi Ahokas ja Sixten Korkman.

Vasemmistofoorumin Ankeudesta aurinkoon – loppu investointilamalle –raportti osui ilmeisen hyvään saumaan. Julkistamistilaisuuteen Vanhan Ylioppilastalon Tiedekuntasaliin eivät kaikki halukkaat mahtuneet sisään, ja nouseva kiinnostus elvytyspolitiikkaan tuotiin esiin useissa puheenvuoroissa. ”Valtavirtaisessa talouspuheessa on teologisia piirteitä”, Erkki Laukkanen kiteytti monen ajatukset yleisöpuheenvuorossaan. ”Ensin leikataan ja saadaan silti aikaan 200 000 uutta työpaikkaa”, hän puuskahti ja sai raikuvat aplodit.

Tilaisuuden aluksi raportin kirjoittaneet Jussi Ahokas ja Lauri Holappa esittelivät teesejään. Raportissa esitetään neljän miljardin elvytyspakettia, jossa muun muassa pyrittäisiin suuntaamaan kulutusta kotimaisiin tuotteisiin arvonlisäverokantoja alentamalla. Lisäksi tutkijat esittävät Euroopan laajuista 400 miljardin elvytystä. Pidemmällä aikavälillä Ahokkaan ja Holapan mukaan tulisi puuttua myös euromaiden ylijäämiin velvoittein, nykyisten alijäämämaita koskevien velvoitteiden lisäksi.

Raporttia tilaisuudessa kommentoinut Sixten Korkman hyväksyi joitakin kaksikon esityksiä, mutta suhtautui toisiin nuivasti. ”Erimielisyytemme taso lienee juuri sellainen, mitä pitää ollakin valtavirtataloustieteen ja jälkikeynesiläisyyden välillä”, hän totesi. ”Keskustelu on nykyään sitä, että toisella laidalla ovat menoleikkaajat, toisella elvyttäjät, ja minä sitten välittäjänä siinä välissä.”

Korkman suhtautui eurooppalaiseen elvytykseen myönteisesti, mutta Suomeen kohdistuva elvytyspaketti epäilytti. Kuten Ahokas ja Holappa raportissaan mainitsevatkin, paketin toteuttaminen vaatisi hetkellistä EU:n sääntöjen rikkomista. Tämä huoletti Korkmania. ”Melko iso julkinen leikkaaminen ja vaihtotaseen alijäämä sotisivat sääntöjä vastaan, ja siitä seuraisi iso riita komission kanssa.” Ahokas ja Holappa eivät tätä nielleet ja huomauttivat, että tosiasiassahan myös kiristyspolitiikka rikkoo kyseisiä sääntöjä ja kysyivät, onko moisissa säännöissä ylipäätään mitään järkeä.

Korkman näki elvytyksessä myös siltarumpupolitiikan riskin: elvytyskohteet saattaisivat valikoitua epätarkoituksenmukaisesti. Lauri Holappa huomautti, että raportissa esitettyjen elvytyskohteiden valinnassa on oltu erityisen huolellisia. Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että esimerkiksi asuntorakentaminen olisi nykytilanteessa erinomaisen hyvä kohde.

Eniten erimielisyyttä ja debattia keskustelijoiden välillä heräsi valtavirtaisen taloustieteen siitä perusoletuksesta, että talous hakeutuu itsestään tasapainouralle ja niin kutsuttu elvytysvara katoaa. ”Potentiaalisen bruttokansantuotteen” olemus puhututti pitkään. Ahokkaan ja Holapan mielestä pitkittyneen talouskriisin oloissa vara ei häviä: vastentahtoinen työttömyys ei poistu itsestään ja tästä syystä elvyttävät toimenpiteet ja kysynnänsäätely ovat tarpeen. Korkman kritisoi raporttia siitä, ettei siinä hänen mukaansa oltu riittävästi yksilöity elvytyspaketin vaikutuksia tuotantoon, työllisyyteen ja investointeihin.

Korkman lisäksi painotti menoleikkauksia sopeuttamistoimina. ”Tosin niitäkin on syytä jaksottaa ja osin lykätäkin, kunnes talous on vahvempi.” Raportin kirjoittajat eivät näitä esittäneet, vaan uskoivat julkisen talouden sopeuttamiseen kasvun kautta: julkista kulutusta lisäämällä taattaisiin yksityisen sektorin investoinnit ja vientisektorin vahvistumine