Tässä ja seuraavassa blogitekstissäni tarkastelen kahdenlaista poliittisen järjestäytymisen tapaa.
Poliittisen vaikuttamisen voidaan kuvitella sijaitsevan usealla eri tasolla. Suppeammin käsiteltynä se toteutuu päivänpolitiikan areenalla eli sekä valtakunnallisissa että alueellisissa instituutioissa ja päätöksentekoelimissä, kuten eduskunnassa ja kunnanvaltuustoissa. Tämän rinnalla elää aktiivinen kansalaistoiminnan kulttuuri. Kansalaisyhteiskunnan perusta syntyy erilaisista liikkeistä, etujärjestöistä ja yhdistyksistä, joissa pääsee matalalla kynnyksellä vaikuttamaan ja tuomaan julki yhteiskunnan moniäänisyyttä.
Siinä, missä poliittiset puolueet ovat kytkeytyneet vallan areenoihin ja virallisiin rakenteisiin, edustaa kansalaisyhteiskunta spontaanimpaa, välittömämpää ja inklusiivisempaa vaikuttamisen tapaa. Järjestöllisen rakenteen ei tarvitse myöskään olla hierarkkinen ja ylhäältä alaspäin johdettu, vaan se voi olla horisontaalisesti levittäytynyt ja vailla keskitettyä valtaa.
Valtakunnan areenoita tarkastellessa huomaa, että myös joillakin puolueilla on samanlainen kansalaisyhteiskunnasta kumpuava järjestäytymistapa.
Joukkopuolueet syntyivät yhteiskunnallisesta liikehdinnästä. Edustaessaan kannattajakuntaansa kiinnittyivät ne jäsenistöönsä ja alkoivat tarjota mahdollisuuksia yhteiskunnalliseen toimintaan niin poliittisen päätöksenteon kuin tavallisen arjen piirissä.
Aktivistipuolueet puolestaan perustuvat ruohonjuuritason toimintaan. Tällaisissa puolueissa korostetaan vallan hajauttamista sekä kollektiivista päätöksentekoa. Tämä saattaa näkyä esimerkiksi puheenjohtajan tasapuolisemmassa asemassa jäsenistöön nähden.
Ajan myötä molemmat puoluemallit ovat kuitenkin integroituneet politiikan instituutioihin, osaksi vallan rakenteita. Se saattaa olla vastoin niiden alkuperäistä ideaa. Onkin oikeutettua kysyä, mikä tätä vaihtoehtoisten kansanliikkeiden muuttumista osaksi vakiintunutta poliittista järjestelmää selittää.
Erään näkemyksen esittää politiikan teoreetikko Robert Michels moderaatioteoriassaan. Sen mukaisesti poliittiset liikkeet maltillistuvat ajan saatossa ja sopeutuvat järjestelmän normeihin. Liikkeiden toimintadynamiikkaan on sisäänrakennettuna se, että ne kadottavat spontaaniutensa ja kehittyvät institutionalisoituneiksi puolueiksi.
Vaikka kansanliikkeiden ajatellaan edistävän demokratisoitumista, voi se Michelsin teoria mielessä pitäen vaikuttaa päinvastaisesti. Liikkeiden sopeutuminen vallitsevaan järjestelmään merkitsee järjestön byrokratisoitumista. Taustalla vaikuttaa oligarkian rautainen laki, joka saa liikkeet menettämään uudistuspotentiaalinsa ja tulemaan ylhäältäpäin johdetuiksi.
Liikkeiden spontaanin aloitekyvyn säilyttäminen voi täten Michelsin teoretisoiman mallin mukaan osoittautua mahdottomaksi. Institutionalisoituminen ei välttämättä ole huono asia sinänsä, sillä järjestöjen tunnustaminen osaksi virallisia valtiollisia instituutioita voi lisätä niiden vaikuttamisen mahdollisuuksia.
Päivänpoliittisen areenan lisäksi demokraattinen yhteiskunta tarvitsee rakenteiden ulkopuolelta ponnistavia yhteenliittymiä. Kansalaisyhteiskunta voi parhaimmillaan elävöittää demokratiaa ja tarjota uusia tapoja ajatella, toimia ja järjestäytyä. Jäykkiä institutionaalisia rakenteita täytyy välillä tuulettaa. Tästä lisää seuraavassa blogitekstissä.
