Laaja tutkimusnäyttö osoittaa, etteivät pelottelu ja valvonta ehkäise rikollisuutta tehokkaasti ainakaan nuorten kohdalla. Sen sijaan viranomaisten kevyt puuttuminen silloin, kun ensimmäinen lainrikkomus on tehty, tehoaa suureen osaan nuorista niin, ettei toista rikkomusta enää tule. Uusintarikoksia tehneet tarvitsevat yhtä puhuttelua laajempia ja pitkäkestoisempia interventioita. Ankkuritoiminta on joustava ja erilaisiin tilanteisiin räätälöitävä konsepti, jota voidaan käyttää väliintulona sekä ensikertalaiselle että rikoskierteen alussa olevalle. Ankkuritoiminnan tehosta on vastikään tehty myös perusteellinen arviointitutkimus Valtioneuvoston tilauksesta.
Nuorten rikosoireiluun puututaan Suomessa niin sanotun huoltomallin puitteissa, siinä, missä niin sanottua oikeusmallia sovelletaan aikuisiin. Oikeusmallissa korostuu rangaistuksellisuus: tekijä nähdään lainrikkojana, johon kohdistuu ennen kaikkea rangaistus. Huoltomallissa tartutaan puolestaan teon tehneen alaikäisen kokonaisvaltaiseen tilanteeseen ja tuen ja hoidon tarpeeseen. Tavoitteena on ohjata nuori pikemminkin sosiaalisen tuen piiriin kuin rikostuomioistuimiin. Siksi kysymys ”onko ankkuri parempi kuin vankila?” olisi Suomen kontekstissa väärin asetettu; vankilaan ei alaikäisiä haluta huoltomallin puitteissa laittaa ennen kuin kevyempien interventioiden tehoa on ensin kokeiltu. Usein ne auttavatkin, kuten ankkurimallista tehty arviointitutkimus osoittaa.
Kun alle 18-vuotias nuori on rikkonut lakia, lastensuojeluviranomaiset ja lapsen huoltajat saavat aina tiedon asiasta, ja lapsi tai nuori joutuu viranomaisen puhuteltavaksi. (Tätä toimintatapaa kuvaillaan myös toisena julkaistussa blogissa). Usein jo tuolloin mutta viimeistään, jos hän tekee toisen lainrikkomuksen, nuori päätyy ankkuritoimintaan. Ankkuritoiminta on valtakunnallisesti sovellettu poliisivetoinen interventiomuoto, jolla puututaan nuoren elämään. Poliisi, yhdessä lastensuojeluviranomaisen tai nuorisotyöntekijän kanssa, puhuttelee nuorta siitä, ”mitä tuli tehtyä”. Joskus tapaamisissa on mukana myös psykiatrinen sairaanhoitaja. Ankkuritapaamisessa selvitetään nuoren elämäntilannetta sekä kerrotaan nuorelle yleisesti laeista ja lainrikkomuksista sekä niiden seurauksista. Usein jo yksi puhuttelu riittää, mutta ei aina. Jos näyttää tarpeelliselta, ankkuritapaamisia järjestetään useita peräkkäin. Joskus niihin otetaan mukaan myös nuoren perhettä tai kaveripiiriä. Nuori voidaan ohjata myös jatkotoimenpiteisiin.
Miksi tällainen puhuttelu sitten muka toimisi mahdollisesti vielä uppiniskaiselle nuorelle, voisi joku kepin ja piiskan kannattaja kysyä. Kysymykseen voi vastata kriminologiseen tutkimustraditioon nojautuen. Kriminologit ovat tulleet empiirisissä tutkimuksissaan siihen tulokseen, että poliisivetoiset interventiot ehkäisevät rikosten uusimista. Siksi ne ovat suositeltavia varsinkin matalan uusimisriskin nuorille. Toimivuus perustuu heidän mukaansa kolmeen, teoreettisesti hahmoteltavissa olevaan mekanismiin: vähentyneeseen leimautumisen riskiin (verrattuna rikosprosessiin joutumiseen); uudelleen integraatioon (puhuteltu palaa takaisin lainkuuliaisuuden piiriin) sekä rikoskäyttäytymisen taustalla oleviin riskitekijöihin puuttumiseen (jos tarpeen). Tämä kaikki voi vaikuttaa spekuloinnilta – mutta toimii!
Leimautumisen välttämisen merkitys on helppoa ymmärtää; nuorelle ihmiselle, jonka identiteetti on vielä kehittymässä, on äärimmäisen olennaista, mihin joukkoon, viiteryhmään, hän leimautuu ja samaistuu: rikollisiin vai kunnollisiin; ”hyviksiin” vai ”pahiksiin” ja niin edelleen. ”Uudelleen integraatio” on mutkikkaampi ymmärrettävä. Se tapahtuu edellä mainittujen kriminologien mukaan niin, että kun nuori poliisin intervention myötä kohtaa oman toimintansa ja sen aiheuttaman häpeän, hän kiinnittyy helpommin uudelleen rikoskäyttäytymisen vastaisiin normeihin ja suojaaviin sosiaalisiin ympäristöihin.
Tietenkin, jos mitään suojaavia sosiaalisia ympäristöjä ei ole, ei perhettä eikä naapurustoa tai koulua, jossa lakeja kunnioitettaisiin ja joissa rikosten teko aiheuttaisi häpeää, tilanne voi olla haastavampi. Onneksi Suomessa on toistaiseksi vain vähän tällaisia rikosmyönteisiä ”kuplia”. Muun muassa siitä huolehtiminen, että kaupungeissa tapahtuu segregaatiota mahdollisimman vähän, ja että kouluissa on oppilaita monista eri taustoista, on omiaan ennaltaehkäisemään kaikenlaisten ”kuplien” syntymistä – ja täten myös nuorisorikollisuutta.
Nuoria, rikoksia, moraalisia paniikkeja on Vasemmistofoorumin blogisarja, jossa annetaan vastauksia nuorisorikollisuutta koskeviin kysymyksiin. Sarjan kirjoittajina ovat VTT, dosentti Jaana Lähteenmaa ja YTM, AmO Elina Vainikainen.
Lähteet
Kaakinen, M., Vauhkonen, T., Tanskanen, M. ja Hoikkala, T.: Ankkuritoiminnan vaikuttavuus. Valtioneuvoston selvitys- ja tutkimustoiminnan julkaisusarja 2022:40. Valtioneuvoston kanslia, Helsinki 2022. https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/164154
Kivivuori, J.: Nuorisorikollisuuden sosiologiset selitykset. Teoksessa Honkatukia, P. ja Kivivuori, J. (toim.): ”Nuorisorikollisuus. Määrä, syyt ja kontrolli.” Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen julkaisuja 221 (yhdessä Nuorisotutkimusverkoston ja Nuorisoasiain neuvottelukunnan kanssa) , Helsinki, 2006.
