Kuva: Roman Drits/barnimages.com
Aktiivimalli on nostattanut ennennäkemätöntä suuttumusta kansan, eikä pelkästään työttömien, keskuudessa.
Vastalauseiden myrsky ja vahvasti latautuneet ilmaukset ”niskalaukaus” ja ”ihmisarvon riisto” eivät ole nousseet tyhjästä. Uudessa aktiivimallissa on silkalla järjellä käsitettävien ongelmien lisäksi jotain, joka loukkaa keskivertosuomalaisten oikeustajua ja käsitystä kansalaisuudesta sekä ihmisarvosta perustavalla tavalla. Siksi se nostattanut tunnevyöryn, jota työministeri Jari Lindströmkin (sin.) on tuskaillut julkisuudessa. Hallituksessa olisi syytä pysähtyä pohtimaan, mitä on tunteiden takana.
2000-luvun suomalaiset, niin nuoret kuin aikuisetkin, ovat kasvaneet yksilöllisyyttä ja vapaata valintaa korostavassa kulttuurissa. Ranskan vallankumouksesta asti kumpuavat ideaalit ”vapaus, veljeys ja tasa-arvo” ovat jalostuneet koskemaan niin naisia kuin miehiäkin. Vapaus tarkoittaa vähintäänkin sitä, että ketään ei saa orjuuttaa eikä pitää vankina. ”Veljeys” on muokkaantunut tarkoittamaan tiettyä minimisolidaarisuutta kaikkien kansalaisten välillä. ”Tasa-arvo” on pohjoismaisissa demokratioissa konkretisoitunut tarkoittamaan sitä, että mitään ihmisryhmää ei ehdoin tahdoin sorreta.
Ihmiset ovat enemmän tai vähemmän sisäistäneet nämä ideaalit. Niitä ei voi tuosta vaan rikkoa. Uuden aktiivimallin sisältämä sanktioin tapahtuva pakottaminen – vieläpä kohtuuttoman vaikeasti toteutettavin toimiin – loukkaa työttömien itsemääräämisoikeutta, autonomisuutta ja siten myös sellaista ihmisarvoa, jonka me suomalaiset olemme sisäistäneet. Pisteenä i:n päällä on vielä se, että mallissa lyödään lyötyä. Sekään ei ole tähän saakka kuulunut suomalaisen demokratian pelisääntöihin.
Mallissa on monia käytännön ongelmia, joista käydään paraikaa kiivasta keskustelua. Mutta tulkitsen, että aktiivimallia vastaan noussut kansanliike on saanut sytykkeitä myös siitä, että tiettyjen kansalaisten – työttömien – autonomisen kansalaisuuden, toimijuuden ja sellaisen ihmisarvon, jonka olemme sisäistäneet, polkeminen on aktiivimallissa räikeätä, liian ilmeistä.
Autonominen, itsellinen toimijuus tarkoittaa ihmisen sisäsyntyistä paloa tehdä jotakin – tai jos ei paloa, niin edes oman harkinnan jälkeen tehtyä päätöstä tarttua toimeen. Pakkoaktivoinnissa ihmiseltä riistetään subjektius kuten vangilta tai holhoukseen asetetulta. Paitsi että vanki saa karata; silloin hän saa taloudellisen sanktion, jonka kanssa joku pystyy elämään, mutta toinen – varsinkaan perheellinen – ei.
Olen tutkinut nuorten työttömien aktivointia ja sen paradokseja Suomen Akatemian rahoittamassa ”Young unemployed, activating labour market policy and paradoxes of agency” – projektissa vuosina 20012-2016. Haastatteluaineistossani muutamat nuoret kertovat, kuinka he ovat lähteneet ”kävelemään” aktivointitoimenpiteistä, joissa he ovat kokeneet omanarvontunteensa tulleen loukatuksi. Nämä kesken leikin poistuneet ovat tehneet ratkaisun tietoisina siitä, että taloudelliset kannustimet katoavat; työttömyyspäiväraha loppuu ja viimesijainen toimeentuloturvakin saattaa olla uhattuna.
Nuoret eivät inhoa kaikkia aktivointitoimenpiteitä, jopa päinvastoin. Mutta joitakin, kyllä. Mikä aktivoinnissa voi olla niin loukkaavaa? Tämän aikakauden kasvatin toimijuus on autonomiaa, oikeutta omaan intimiteettiin sekä sitä, että omasta elämänkulusta, biografiasta, voi kokea päättävänsä itse. Siis kokea: harvapa täällä oikeasti päättää koko elämästään. Mutta se on ihanne, jota tavoitellaan ja vaalitaan (ks. Pekka Sulkunen: ”Saturated society” 2009 ).
Työttömän työnhakijan täytyy tehdä tiliä elämästään, nuoren työttömän myös haaveistaan ja urasuunnitelmistaan. TE-toimiston viranomaisella on oikeus, varsinkin nuoren tapauksessa, kommentoida suunnitelmia suorasukaisesti – vaikka haihatteluksi. Hän voi painostaa nuoren työttömän muuttamaan haaveidensa suuntaa, realismin nimissä.
Kun ihmisen elämänsuunnitelmia aletaan TE-toimiston viranomaisen toimesta muokata ja suunnitella uudenlaisiksi, kajotaan ihmisen oikeuteen omaan biografiaansa. TE-toimiston virkailija voi ollakin oikeassa tiettyjen haaveiden epärealistisuuden suhteen: hänen kommenttinsa voidaan silti kokea loukkaaviksi.
Aktivointikurssien taso on todella vaihteleva. Varsinkin ostopalveluina toteutetut ovat varsin kirjavia. Haastatteluistani ja keskustelupalstoilta on kantautunut tietoa loputtomasta CV:n teon harjoittelusta, ATK- tai IT-taitojen perustaitojen opettelusta ja pahimmillaan pehmolelujen halaamisesta, habituksen kohentamisohjeista sekä kättelyharjoituksista. Kaikki edellä mainitut ”kurssitukset” ovat sellaisia, joissa koetellaan ihmisten yksityisyyden rajoja, intimiteettiä. Intimiteetti liittyy itse kunkin omaksi rajavyöhykkeekseen katsomaan tilaan. Sen loukkaamista on kulttuurissamme muutoin ohjeistettu välttämään entistä tarkemmin; #metoo-kampanjan myötä viimeksi.
Ihmisiä ei voi taloudellisilla sanktioillakaan pakottaa mihin tahansa. Jos aktivoinnin tavat ovat liian nöyryyttäviksi ja kohtuuttomiksi koettuja, monet mieluummin luopuvat työttömyyspäivärahasta kuin alistuvat. Jotkut ovat valmiita ottamaan vastaan jopa sosiaalietuuden määräaikaisen leikkauksen, joka toistuvista aktivoinneista kieltäytymisistä langetetaan, välttääkseen nöyryytetyksi tulemisen kokemuksen. Itseään kunnioittava kansalainen on muutakin kuin ”homo economicus”; hän ei tee sirkustemppuja, ei edes rahasta. Voi kun työ- ja elinkeinoministeriössä ja hallituksessakin ymmärrettäisiin tämä.
Kirjoittaja on VTT ja Vasemmistofoorumin luovan yhteisön jäsen.
