Maapallon maapinta-alasta on jo yli 37 prosenttia maatalousmaata, ja osuus kasvaa edelleen. Myös metsätalouden ja muun teollisuuden maankäyttö muuttaa elinympäristöjä maaseudulla. Muille kuin ihmisille jää entistä vähemmän tilaa, ja elinympäristöt ovat monille lajeille elinkelvottoman yksipuolisia kaupunkien ulkopuolellakin. Kaupungit ovat ruoan, energian ja raaka-aineiden suhteen pitkälti toisenvaraisia olioita. Ne tarvitsevat resursseja kokoonsa nähden jopa tuhatkertaiselta alalta ulkopuoleltaan. Siksi maaseudun tulevaisuuden tulisi kiinnostaa kaikkia erityisesti nyt, kun maaseudun elinkeinojen harjoittamisen edellytykset ovat monilla tavoilla myllerryksessä kaikkialla maailmassa.
Ruoantuotanto on ihmisille elintärkeää. Samalla maailman köyhistä ihmistä noin 80 prosenttia on pienviljelijöitä, ja heistä suurin osa on naisia. Heidän osuutensa ruoantuotannossa on merkittävä, sillä he tuottavat kolmanneksen ihmisten ravinnosta. Globaalissa ruokajärjestelmien verkostossa heidän asemansa on heikko. Monikansalliset ruokayhtiöt pyörittävät agraaribisnestä, jossa valta on sijoittajilla ja suurmaanomistajilla.
Suomessakin kolme neljästä ruoantuottajasta kamppailee kannattavuusongelmien kanssa. Pienet ja keskisuuret tilat kärsivät EU:n yhteisen maatalouspolitiikan (CAP, Common Agricultural Policy) maanomistusta suosivista tukilinjauksista. Suomalaisille ruoantuottajille annetut katteettomat lupaukset eri tuotantolinjojen tulevaisuusnäkymistä ovat saaneet monet tilat velkaantumaan. Ukrainan sodan alkamisen jälkeinen energiakriisi ja siihen liittyvä keinottelu energia- ja lannoitemarkkinoilla ovat pahentaneet tilannetta. Lisäksi tehdystä työstä on vaikeaa saada riittävää palkkaa.
Ruokaketjun tulonjaon epäreiluus näkyy siinä, että ruoantuottaja saa ruoan ostohinnasta vain pienen osan. Suurin osuus menee elintarviketeollisuudelle ja kaupalle. Jo ennen satokauden alkua tehtävät myyntisopimukset ovat joustamattomia eivätkä huomioi epäsuotuisista säistä johtuvia satomenetyksiä.
Tämä kaikki on johtanut siihen, että monet ruoantuottajat voivat huonosti. Nuoret eivät halua jäädä näivettyville paikkakunnille jatkamaan tilaa. Muitakaan järkeviä työpaikkoja ei ole. Usko tulevaisuuteen horjuu.
Ekokatastrofi uhkaa alkutuotannon vakautta
Suurin haaste maaseudullakin on Maan elossapitojärjestelmän epävakautuminen ja sen aiheuttamat, jatkuvasti lisääntyvät haitat. Ihmisten ja maapallon muiden asukkaiden on tultava toimeen ilmastokriisin yhä epävarmemmissa ja äärimmäisemmissä sääolosuhteissa elonkehällä, jossa ihmistoiminta on jo heikentänyt ekosysteemejä vaarallisella tavalla. Kaiken alkutuotannon toimintaedellytykset ovat osin peruuttamattomasti muuttumassa.
Kuumuusjaksot ja kuivat kaudet yleistyvät, samoin niitä seuraavat myrskyt ja rankkasateet. Ilmaston lämpeneminen muuttaa kasvillisuusvyöhykkeitä ja tuo Suomeenkin paitsi mahdollisuuksia kasvattaa uusia ravintokasveja, myös satoa syöviä hyönteisiä, joiden laji- ja yksilömäärät lisääntyvät. Se tuo myös uusia kasvitauteja eri alueille. Kaikkein pahimmin muuttuvan ilmaston vaikutukset tuntuvat alueilla, joissa ihmiset ja muut lajit kärsivät jo nyt humuskadosta, eroosiosta, makean veden puutteesta ja aavikoitumisesta.
Planetaaristen ekologisten turvarajojen ylittämisellä on vakavia ja pitkäkestoisia seurauksia, vaikka tasoltaan turvallisempaan ympäristökuormituksen tilaan päästäisiinkin. Maa- ja metsätalouspolitiikkaa sekä muun maankäytön politiikkaa tehdään tilanteessa, jossa laji- ja luontotyyppikato Suomessakin on edennyt hälyttävän pitkälle, ekosysteemejä kemikalisoitu, virtavesiekosysteemien tuhoaminen sekä järvien ja Itämeren rehevöityminen heikentänyt vesiluonnon monimuotoisuutta, maankäyttösektori muuttunut kasvihuonekaasujen päästölähteeksi ja kiihtyvä ilmastokriisi vaikuttaa niin ekosysteemeihin kuin alkutuotantoelinkeinojen harjoittamiseenkin.
Ruokajärjestelmä remonttiin
Nykyinen globaali ruokajärjestelmien verkosto on aina ollut monilla tavoin epäekologinen ja epäoikeudenmukainen. Se on kuitenkin toiminut suhteellisen hyvin toisen maailmansodan jälkeen yhteiskunnallisesti vakaissa oloissa, joissa kansantaloudet kasvoivat. Nyt tilanne alkaa olla toinen. Järjestelmä on muuttumassa yhä haavoittuvammaksi ekokatastrofin edetessä ja aiheuttaessa myös yhä enemmän konflikteja. Modernin ruoantuotannon ympäristövaikutukset ovat valtavan suuret. Niiden vähentäminen ei riitä, vaan jo ruokaturvan takia ruoantuotantotapojen on kaikkialla maailmassa muututtava ekosysteemien tilaa parantavaksi. Tämä edellyttää muutoksia elintarvikeketjun joka kohdassa.
Ruoantuotannon kestävyys edellyttää resurssiviisautta ja elonkehää elvyttävän toiminnan monenlaista tukemista. Jo olemassa olevista, ekologista perustaansa uudistavista eli biologista monimuotoisuutta lisäävistä, maaperän hiilensidontaa ja viljavuutta parantavista sekä vähäpäästöisistä viljelytavoista on tultava maatalouden valtavirtaa, jotta ruoantuotanto saadaan kestäväksi. Ekologisesti ja eettisesti kestämätöntä, teollista eläintuotantoa on viisasta globaalisti vähentää myös terveydellisistä syistä. Silti siirtyminen pelkkään kasvisruoantuotantoon ei ekologien mukaan ole paras vaihtoehto. Tarvitsemme jonkin verran maatiloille integroituja, ihmisen huostassa olevia toisenlajisia eläimiä Suomessakin heidän tuottamiensa ympäristöhyötyjen vuoksi. Märehtijät elvyttävät elinympäristöjä pitämällä ne laiduntamisellaan avoimina, jolloin monet nyt häviämässä olevat lajit voivat elpyä. He myös auttavat ravinnekierron muuttamista suljetummaksi, jolloin energiaa ja maapallon hupenevia fosforivarantoja ei kulu nykytahtiin keinolannoitteiden valmistamiseen.
Kestävän ruoantuotannon tutkijat luopuisivat turvepelloista ja muuttaisivat maataloustukien maksuperustetta. Tukien tulisi kohdistua yhteiskunnallisten hyötyjen tuottamiseen omistetuista maahehtaareista maksamisen sijaan. Koska pienillä ja keskisuurilla maatiloilla on suuria paremmat edellytykset ekosysteemien elvyttämiseen, on niiden toiminnan jatkumisen edellytykset turvattava. Ruoan kuluttajahinnasta nykyistä suurempi osa pitää maksaa ruoantuottajille oikeudenmukaisuuden vuoksi. Samalla tulee kannustaa uusien agroekologisten symbioosien verkostojen ja myös tuottajaosuuskuntien muodostamiseen, jotta ruokaketjun valtasuhteet muuttuvat tasapainoisemmiksi.
Planetaarisen ruokavalion yleistymistä tulee edistää monin tavoin sekä valtion että kuntien tasolla. Meistä jokainen voi olla mukana vähentämässä ruoantuotannon päästöjä ja elvyttämässä ekosysteemejä syömällä kasvipainotteista, lähellä tuotettua ruokaa ja suosimalla luomua. Myös elintarviketeollisuudella, kaupalla ja ravintola-alalla on vastuunsa ihmisten ruokatottumusten muuttamisessa kestävämpään suuntaan.
Metsänkäsittelytapoja on muutettava, hakkuille ekologiset ylärajat
Jo puolet maailman luonnonmetsistä on hävitetty ihmisten maankäytön alta. Jäljellä olevat metsät ovat usein niin muokattuja puuta käyttävän teollisuuden tarpeisiin, että voidaan puhua puuviljelmistä tai -pelloista. Puusto osataan hakata pois ja myllättyyn maahan istuttaa puuntaimia muuallakin kuin Suomessa. Suomessa vielä 1920-luvulla puolet valtion metsistä oli kirveenkoskemattomia, luonnontilaisia metsiä. Nyt luonnontilaisten tai luonnontilan kaltaisten metsien osuus on vajaa 6 prosenttia. Etelä-Suomen tilanne on vielä huonompi, siellä vain 3 prosenttia metsistä on saanut olla talouskäytön ulkopuolella riittävän kauan elpyäkseen.
Viimeiset jäljellä olevat luonnonmetsän rippeet on viipymättä ja tiukasti suojeltava olemassa olevin ekologisin kriteerein. Talouskäytön ulkopuolelle on siirrettävä muitakin metsiä, kytkettävä monimuotoisia suojelualueita riittävän kattaviksi verkostoiksi, hakkuita vähennettävä ja metsänkäsittelytapoja muutettava, jotta luontokato saataisiin pysäytettyä ja luontaisia hiilinieluja kasvatettua. Metsät tulee pitää jatkuvasti puustoisina ja niiden luontaisia rakennepiirteitä – kuten eri-ikäisyyttä, lahopuujatkumoa ja monipuolista puulajistoa – tulee elvyttää, jotta metsätalouden aiheuttamat häiriöt ekosysteemeihin voidaan minimoida. Hakkuuvälejä tulee pidentää ja lehtipuuosuutta lisätä, jotta metsien lajisto kestäisi paremmin muuttuvan ilmaston haasteet, kuten kuivuuden, kaarnakuoriaiset ja lisääntyvät metsäpalot.
Mikään ihmisen kehittelemä teknologia ei korvaa eläviä ekosysteemejä, joiden elossapitokyvystä olemme täysin riippuvaisia. Ekosysteemejä on elvytettävä, jotta niiden tila paranisi. Siten turvaamme myös metsätalouden jatkuvuuden. Tarvitsemme niin uuden tavan ajatella ”työtä” ja ”tuottavuutta” kuin uudenlaista elämänsuojelupolitiikkaa, jossa nykyiset valtasuhteet on purettu. Niin ikään tarvitsemme paradigmanmuutoksen puuta raaka-aineenaan käyttävässä teollisuudessa. Teollisuusyhtiövetoinen, voitontavoitteluun pohjautuva etupolitiikka ei enää voi ohjata yhteiskunnan kehitystä, jonka päämääränä on planetaarinen hyvinvointi. Sisäänpäin kääntyneestä, kansallista kilpailukykyä tavoittelevasta politiikasta pitää siirtyä koko Maan asukkaiden elämän edellytykset turvaamaan pyrkivään, määrätietoisen kansainvälisen yhteistyön politiikkaan.
Elonkehän elpymisen mahdollistavaa, monipuolista paikallistaloutta resurssiperiferian sijaan
Tällä hetkellä ilmastokriisiä yritetään hillitä nk. vihreän siirtymän avulla. Tavoite uhkaa kariutua, jos fossiiliset polttoaineet vain korvataan uusiutuvalla energialla puuttumatta ylikuluttavien yhteiskuntien aineenvaihduntaan – kyseenalaistamatta hyvinvoinnin elintason nostamiseen rinnastavaa kulutuskulttuuria ja kasvupakkoon sidottua globaalia talousjärjestelmää. Yhdysvaltojen Green New Deal ja EU:n Agenda 2030 perustuvat pitkälti globaalin, kapitalistisen markkinatalousjärjestelmän ja nykyisten valtasuhteiden säilyttämiseen. Tällöin vaarana on, että maaseutu muuttuu Suomessakin kaivos- ja energiateollisuuden resurssivarannoksi, periferiaksi, jolta palvelut kuihtuvat pois, ja jossa ihmiset ja muu luonto voivat yhä huonommin.
Emme voi jälleenrakentaa ekologiseksi nykyisiä, ylikuluttavia yhteiskuntia uusiutuvilla energianlähteillä ja lisäämällä jatkuvasti työntekijöitä syrjäyttävää ”vihreää automaatiota”. Emme voi esimerkiksi korvata kaikkia nykyisiä polttomoottoriautoja sähköautoilla saati jatkaa autojen kasvavaa tuotantoa. Maapallon mineraalivarat eivät yksinkertaisesti riitä. Jo olemassa olevien yli 35 000 kaivoksen määrän tuplaaminen osana vihreää siirtymää vain kiihdyttää ekokatastrofia pilaamalla lisää elinympäristöjä. Sen sijaan koko nykyistä elämänmuotoamme tulee yrittää muokata kestävämmäksi elonkehän muuttuvissa oloissa. Valinta koskee sitä, onnistummeko luomaan kasvuun perustumatonta, ekosysteemejä elvyttävää taloutta ja vahvistamaan monilajista toimeentulemista, vai tuhoudummeko.
Käynnissä olevaa romahdusta on kaikin voimin hillittävä. Ihmisten omaehtoisen, kestävää elämäntapaa tavoittelevan organisoitumisen esteet on purettava. Maaseudun kontekstissa tämä tarkoittaa esimerkiksi ruoan ja energian suhteen omavaraistuvien, agroekologisten symbioosien verkostoihin perustuvien aluetalouksien luomisen ja kehittämisen monipuolista tukemista. Kumppanuusmaatalous, tilajalostamot ja eri ammatinharjoittajia yhteen tuovat yhteisömaatilat esimerkiksi luovat uudenlaisia mahdollisuuksia ihmisten uudenlaiselle organisoitumiselle ja maaseutua elävöittävälle toimijuudelle. Samalla on edistettävä teollista kestävyysmurrosta kaupungeissakin mm. modernin sairaanhoidon säilyttämisen vuoksi. Tuuli- ja aurinkovoimaa tarvitaan korvaamaan polttoon perustuvaa energian tuotantoa, biokaasutuotantoakin pitää lisätä siirtymävaiheessa. Mutta jos uusiutuva energia valjastetaan edelleen tuotannon ja kulutuksen kasvattamiseen nykyisen yhteiskuntajärjestyksen ja maailmanjärjestyksen säilyttämiseksi, olemme yhä samalla tuhon tiellä.
Fossiilienergian käyttö ja metsäbiomassan polton suorat ja epäsuorat tuet on lopetettava, ja näistä on siirryttävä aidosti uusiutuviin energiamuotoihin. Ympäristölle haitallisista toimialoista, kuten turvetuotannosta ja turkistarhauksesta, tulee päästä kokonaan eroon, ja niistä elantonsa saavien ihmisten toimeentulo turvata kestävällä tavalla. Maankäytössä ja vesiekosysteemeihin vaikuttavassa toiminnassa tulee soveltaa systemaattisesti varovaisuusperiaatetta. Uusien kaivoslupien myöntämistä on harkittava, samoin uusiutuvan energian tuotantolaitosten sijoittamista ja määrää. Kiertotaloudesta pitää tehdä toimivaa, jotta kaikkien ihmisten perustarpeet voidaan tyydyttää kestävällä tavalla, muiden lajienkin tarpeet huomioiden. Perustarpeisiin liittymätöntä tuotantoa puolestaan on vähennettävä.
Samalla on muistettava, että tuotannosta ja kulutuksesta puhuminen ylläpitää (jälki)teollisten yhteiskuntien eetosta, teknis-rationaalista ja antroposentristä todellisuuskäsitystä. Kestävämpien elämänkäytäntöjen luominen edellyttää uudenlaisia puhetapoja. Esimerkiksi puhe monilajisesta toimeentulemisesta, planetaarisesta hyvinvoinnista tai elävistä ja elättävistä, monimuotoisista yhteisöistä voisi auttaa hahmottamaan maapallon monimuotoisen elämän paremmin sellaisena kuin se on: yhtenä, eri toiminnanosallisten muodostamana kokonaisuutena.
Se, mitä elämän edellytysten tuhoamisen välttämiseksi tarvittaisiin, on vallan uusjako ja ihmisten sitoutuminen paikkaan. Ihmisille, jotka ovat valmiita elämään paikallisen ekosysteemin elämää tavalla, joka vähiten syrjäyttää maapallon elämän monimuotoisuutta, tulee antaa nykyistä enemmän valtaa päättää maan ja vesistöjen sekä niiden antimien käytöstä.
Ekologinen monikriisi sekä muuttuva geopolitiikka toimivat ajureina maailmantalouden murrokselle, jossa globalisaatio kääntyy mahdollisesti toiseen suuntaan ja suuralueiden ajasta siirrytään aluetalouksien aikaan. Maapallon elämän monimuotoisuuden kannalta on hyvä, jos taloudet perustuvat pitkälti paikallisiin ekosysteemeihin. Elävät ja elättävät yhteisöt, agroekologisten symbioosien verkostot ja niihin kytkeytyvät kulutuskeskuksista omavaraisemmiksi kulttuurikeskuksiksi muuttuvat kaupungit, luovat kestävämmän aluetalouksien perustan vain, jos voitontavoittelusta ja siihen liittyvästä elonkehän heikentämisestä luovutaan. Kestävät aluetaloudet esimerkiksi tarvitsevat perustakseen luonnontilaisen kaltaisia metsiä tuotantometsien sijaan.
Kasvuun perustumaton talous palvelemaan planetaarista hyvinvointia
Maan kuudennen sukupuuttoaallon aikakaudella tasa-arvokysymykset on otettava äärimmäisen vakavasti. Kun Maan elonkehä käy yhä useammalla alueella elinkelvottomaksi, ihmisten ja toisenlajisten oikeus elämään on nostettava politiikan agendan kärkeen. Suhtautumisemme toisenlajisiin eläimiin on muututtava. Se tarkoittaa heidän näkökulmansa huomioimista, heidän elämänsä edellytysten vaalimista ja tappamisensa rajoittamista. Lisää muutoksia tarvitaan niin nk. tuotantoeläinten asemaan kuin petopolitiikkaan sekä metsästys- ja kalastuslainsäädäntöönkin. Tämä auttaa myös omaa lajiamme selviämään elonkehän muuttuvissa olosuhteissa. Elonjatkuminen on mahdollista vain yhdessä muiden lajien kanssa.
Reilua ekologista kestävyysmurrosta tulee maaseudullakin edistää vahvan kestävyysajattelun pohjalta, jolloin luonnontalouden eli ekosysteemien ja ekologisten prosessien ymmärretään muodostavan pohjan kaikelle inhimilliselle toiminnalle. Muut kestävyyden ulottuvuudet rakentuvat ekologisen kestävyyden varaan. Vahvan tietämisen sijaan voi olla viisaasta edetä varovaisuusperiaatetta noudattaen heikon tietämisen pohjalta. Heikko tietäminen viittaa tilanteeseen, jossa päätöksenteon olosuhteet muuttuvat niin merkittävästi, ettei valintojen seurauksia voi enää ennakoida aikaisemman perusteella samalla tavoin kuin ennen.
Nykyisestä kasvuriippuvaisesta globaalista talousjärjestelmästä on siirryttävä kasvuun perustumattomaan, planetaarista hyvinvointia tavoittelevaan talousmalliin. Se merkitsee sopeutumista paikallisten ekosysteemien elämään, jotta ihmiskunnan kokonaisvaikutus elonkehään voisi pienentyä turvalliselle tasolle. Tämä edellyttää nykyisten valtasuhteiden purkamista ja teknologiauskosta luopumista.
Tarvittava kulttuurinen muutos ulottuu jaettuun todellisuuskäsitykseen asti. Meidän on muutaman sukupolven kuluessa siirryttävä ihmiskeskeisyydestä elämä- ja ekosysteemikeskeisyyteen. Kasvatuksella ja sen instituutioilla on tässä siirtymässä valtavan suuri merkitys.
Kapitalistisin ehdoin kiihdytettävän ja harvoja ihmisiä hetken taloudellisesti hyödyttävän ”vihreän” automatisaation lisäämisen sijaan tulee edistää Maan asukkaiden mahdollisuuksia monilajiseen toimeentulemiseen ja ihmisten kestävään toimeentuloon. Tämä tarkoittaa ihmisille elonkehän muuttuvissa oloissa väistämättä enemmän fyysistä työtä. Suurin osa nykyisestä palkkatyöstä on turhaa ja elonkehälle haitallista. Keskittyminen monimuotoisten elinympäristöjen elvyttämiseen, oman lajimme ja muiden lajien perustarpeista huolehtimiseen sekä kulttuurin eri muotojen kukoistamiseen kestävällä tavalla hillitsee ympäristökatastrofia ja tuo merkityksellisyyttä elämään elonkehän muuttuvissa olosuhteissa.
Reilun ekologisen kestävyysmurroksen toteuttamiseen tarvitaan heitäkin, jotka nykysysteemi on sysännyt syrjään ja leimannut ”tuottamattomiksi”. Tämä vuosikymmeniä kestävä projekti edellyttää sekä systemaattista valtionohjausta eri toimialoilla että ihmisten omaehtoisen uudelleenorganisoitumisen tukemista kestävien toimintatapojen kehittämiseksi. Yhden valtion on mahdoton irrottautua globaalista kasvutaloudesta yksin. Siksi Suomen on aktiivisesti ajettava maailmantalouden väkivaltakoneiston purkamista ja talouden kasvupakosta irtaantumista EU:n tasolla sekä laajemminkin. Tavoitteeksi tulee ottaa nykyisen, monimuotoisen elämän kukoistaminen vielä satojen ja tuhansien vuosienkin kuluttua.
Haiden suku on ollut olemassa 400 miljoonaa vuotta ja sudenkorentojen suku 300 miljoonaa vuotta. Nykyinen, viimeinen Homo-suvun ihmislaji on ollut olemassa 300 000 vuotta. Nyt on mahdollista, että mekin lakkaamme olemasta jo muutaman sadan vuoden sisällä. Aikaa on jäljellä enää vähän, laajamittaisiin toimiin on ryhdyttävä viipymättä. Jokainen hukattu päivä ja vuosi menetämme mahdollisuuksia säilyttää edes riittävän hyvän elämän edellytykset.
Lue aiheesta lisää: Maaseudun reilu ekologinen kestävyysmurros
