Kolumni on julkaistu Karjalaisessa 11.9.2013.
Kevyestikin uutisia seuranneet tietävät, että Suomen julkisia hyvinvointijärjestelmiä puretaan. Purkamisen yhteydessä käsitellään kuitenkin vähemmän sitä, mitä on tulossa tilalle.
Tietääkseni kukaan ei halua lakkauttaa hyvinvointipalveluja. Sen sijaan monet näyttävät uskovan, että julkisrahoitteisten järjestelmien tilalle syntyy toimivia yksityisrahoitteisia järjestelmiä.
Kun Margaret Thatcher käynnisti (edelleen jatkuvan) hyökkäyksen hyvinvointiyhteiskuntaa vastaan, hän ei sanonut, että koulut, sairaalat ja sosiaalihuolto pitäisi lopettaa. Thatcherin viesti oli, että ihmisille on moraalisesti hyväksi huolehtia toisistaan harjoittamalla hyväntekeväisyyttä. Siksi hän halusi, että peruspalvelut rahoitettaisiin yksityisillä lahjoituksilla. Oikeistolainen puhe julkisrahoitteisista järjestelmistä “vastuun ulkoistamisena” kumpuaa edelleen suoraan tästä ajatusmaailmasta.
Kyse ei siis ole siitä, onko hyvinvointipalveluihin varaa. Kyse on suuresta poliittisesta valinnasta julkisrahoitteisen vai yksityisrahoitteisen järjestelmän välillä.
*****
Erikoista on, että hyväntekeväisyysyhteiskunnan kannattajat todella vetoavat innokkaasti moraalipuheeseen. Kyse on kuitenkin samasta joukosta, joka lähes kaikissa muissa yhteyksissä arvioi toimintoja niiden taloudellisen tehokkuuden valossa.
Julkiseen rahoitukseen nojaava palvelujärjestelmä on nimittäin ylivertaisen tehokas verrattuna hyväntekeväisyysjärjestelmään. Tämä johtuu kahdesta syystä, joista ensimmäinen tuodaan usein esiin, jälkimmäinen harvoin.
Ensinnäkin lahjoituksiin perustuvat järjestelmät kohdentavat resursseja päättömästi. Sosiaalipalveluja kipeimmin kaipaaville ihmisryhmille, kuten asunnottomille alkoholisteille, on toivottoman vaikeaa organisoida palveluja, söpöille löytöeläimille taas helppoa. Kokonaisuudesta tulee epätarkoituksenmukainen.
Toiseksi hyväntekeväisyysjärjestelmät ovat säälittävän tehottomia resurssien keräämisessä. Hyväntekeväisyysjärjestöt käyttävät merkittävän osan varoistaan varojen keräämiseen, eli täydelliseen nollatoimintaan. Verotuksen edellyttämät kirjanpitotoimet taas kuluttavat resursseja suhteellisen vähän.
Jo nyky-yhteiskunnan järjestöjä katsomalla saa kuvan hyväntekeväisyysyhteiskunnan arjesta. Järjestöt eivät odota ihmisten lahjoituksia ja toimi sitten näiden varojen puitteissa. Sen sijaan ne budjetoivat etukäteen, asettavat varainkeruutavoitteita ja jostain järjettömästä syystä pyrkivät aina kasvamaan. Tämä paisuttaa varainkeruukoneistoa.
On valaisevaa vilkaista jonkin hyvällä asialla olevan järjestön, vaikkapa Afrikassa toimivan kummilapsijärjestön, henkilökuntalistaa. Hyvinkin puolet porukasta työskentelee varainkeruussa tai varainkeruuseen kykeytyvissä viestintätehtävissä.
Paisuessaan varainkeruu alkaa ohjata toiminnan muotoa. Varainkerääjien on aina osoitettava lahjoittajille, että rahalla on vastinetta. Tällöin keskitytään epäolennaisuuksiin. Parhaiten tuloksia tuottavat pitkät, heikossa asemassa olevien ihmisten oikeuksiin liittyvät institutionaaliset prosessit. Niiden tuloksista on kuitenkin mahdotonta tehdä esitettä, joten ne saavat väistää.
*****
Samalla varainhankinta ammattimaistuu. Sähköpostilistoille sataa varainhankintaseminaarien mainoksia. Varainhankkijoista on tulossa itsetietoinen yhteiskunnallinen ryhmä, joilla on koulutuksensa, asiantuntemuksensa, ja epäilemättä myös illanviettonsa, sisäpiirivitsinsä ja edunvalvojansa.
Hyväntekeväisyysyhteiskunta on todellisuus, jossa varainhankinnan logiikka määrää kasvavassa määrin kaikkien palveluiden muotoa. Samalla varainhankintaan liittyvästä nollatoiminnasta tulee entistä painavampi yhteiskunnallinen kustannus, koska tätä nollatoimintaa on joka paikassa. Toisin kuin Thatcher kuvitteli, julkisten palveluiden leikkaaminen ei tuota filantrooppien yhteiskuntaa, vaan salonkikelpoisten kerjäläisten yhteiskunnan.
Olennaisinta on tämä: hyväntekeväisyysyhteiskuntaan valuminen ei ole säästämistä, vaikka onkin budjettien leikkaamista.
