Vaikka finanssikapitalismi natisee liitoksissaan ja erityisesti sitä oikeuttava finanssitaloustiede on älyllisesti heikoilla yrittäessään selittää viime aikojen finanssikriisejä, akateemisessa maailmassa vallitsee edelleen jonkinlainen tyhjiö rahoituksen yhteiskunnallisen tutkimuksen tutkimuksen kentällä. ”Critical financial economics” -harrastajia toki on, mutta taloustieteen laitokset ovat uusklassisen koulukunnan hallussa, ja toisaalta yhteiskuntatieteellinen koulutus ei useimmiten anna eväitä talouden ilmiöiden kriittiseen analyysiin.
Paraikaa vuosikokoustaan pitävän Euromemorandum -ryhmän ja parin muun vastaavan porukan ohella tärkeimpiä eurooppalaisia alan verkostoja on saksalaisen Kasselin yliopiston koordinoima kriittisen rahoitustutkimuksen verkosto. Osallistuin ryhmän vuosittaiseen konferenssiin viime viikolla Berliinissä. Konferenssin teemana oli rahoitus ja valta. Puhujien joukossa oli kriittisen yhteiskunnallisen taloustutkimuksen huippunimiä: esimerkiksi Bob Jessop, Ronen Palan ja Anastasia Nesvetailova tunnetaan kapeiden akateemisten piirien ulkopuolellakin.
Useimmat esitelmät käsittelivät teeman mukaisesti nimenomaan rahoituksen valta-aspekteja. Esimerkiksi Nesvetailova arvioi finanssimarkkinoiden valtaa rahoitusinnovaatioiden näkökulmasta. Hänen mukaansa rahoitusmarkkinoiden vallan ymmärtämiseksi on ymmärrettävä, että rahoitus on luonteeltaan autonomista ja ”mutatoituvaa”, toisin sanoen itseohjautuvaa. Kyse ei siis ole reagoinnista sääntelyyn tai tasapainoisista markkinoista, vaan omalakisesta ja tietyssä mielessä päämäärättömästä laajenemisesta. Finanssimarkkinat eivät ole yksiääniset, vaan pikemmin monimutkainen massa, joka on kykenevä tuottamaan oman toimintalogiikkansa. Suurten instituutioiden johtamien finanssi-innovaatioiden avulla finanssimarkkinat vetävät ”rajalinjaansa” yhä eteenpäin.
Finanssi-innovaatioiden synnyttämän hallitsemattoman laajenemisen ja epävakauden vaihtoehto on Christoph Scherrerin käsittein ” tylsä pankkitoiminta”. Tätä voi pitää suorastaan yhteiskunnallisena tavoitteena. Tylsä pankkitoiminta on sen tekemistä, mitä pankit esittävät pääasiassa tekevänsä: talletuksia ja lainaamista. Spekulaatio ja innovaatio ovat tylsän pankkitoiminnan vastakohta: ne ovat epäilemättä osallisille hyvin paljon jännittävämpää, mutta ympäröivälle yhteisölle pääosin haitallisia.
Toki rahoituksen valtaa voidaan tutkia myös konkreettisesti lobbauksena ja agendaan vaikuttamisena. Esimerkiksi Brigitte Young esitteli tutkimuksiaan G20-kokousten ja pankkien regulaation suhteista. Yhdysvaltojen finanssikriisin jälkeen G20-ryhmä oli yllättävän valmis sääntelemään pankkeja, koska pankkitoiminnan ymmärrettiin aiheuttaneen kriisin ja kohtaneen sietämättömään paineeseen julkista sektoria kohtaan näiden pankkien pelastamiseksi. Tämän jälkeen kuitenkin jokin muuttui hyvin nopeasti.
Young jakoi G20-kokousten julkilausumat kahteen vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa heti kriisin jälkeen tavoitteena oli ”Bretton Woods 2”: kansainvälinen sopimus, joka selvästi rajoittaisi spekulatiivisen toiminnan mahdollisuuksia. Kuitenkin pian henki kokouksissa ryhdyttiin etsimään ”kasvuystävällistä talouden vakautusta”. Sääntelyn kanssa arkailtiin. Esille nousi laman pelko, mikä kääntyi ruokkimaan vuoden 2010 kokouksessä nähtyä diskursiivista käännettä: G20-kokous ryhtyi entistä enemmän puhumaan ”kasvua tukevasta strategiasta”, mikä käytännössä tarkoitti haluttomuutta kontrolloida pankkisektoria. Iskulauseeksi jäi David Cameronin tokaisu: ”laajentava supistaminen on ristiriitainen ajatus”, mikä tarkoitti uskoa siihen, että jos talouden haluttiin kasvavan, oli myös finanssisektorin annettava kasvaa. Rahoitustoimijat kykenevät näin kehystämään keskustelua entistä vahvemmin.
Yhteiskunnallisessa legitimiteetissä ei kuitenkaan ole kyse pelkästään päätöksenteon tavasta vaan myös siitä, kuka tuo ideat agendalle. Lucia Quaglia toi esitelmässään esiin, että finanssimarkkinoiden sääntelyä pohdittaessa ongelma on usein syötteiden legitimiteetin puutteessa. Esimerkiksi pankkitoiminnan sääntelyä kriisin jälkeen pohdittiin pääosin sisäpiirihenkisessä Basel-komiteassa. ”Basel 3 -prosessiin” tulikin komitean ulkopuolelta implusseja erittäin vähän. Samoin luottoluokituslaitosten kontrollointiin tähtäävien prosessien esityslista on tullut pitkälti rahoitussektorin sisältä, ja laajasti luottoluokittajilta itseltään.
Kiinnostava oli myös Ismail Erturkin esitelmä, jossa hän kritisoi Euroopan keskuspankin ja Yhdysvaltojen keskuspankki Fedin nykyistä määrällisen helpottamisen politiikkaa. Erturkin mukaan keskuspankit ovat luoneet ”Gordionin solmun”, josta ne eivät osaa enää vetäytyä, ja ne pumppaavat vastuuttomasti ilmaa pankkisektoriin. Erturkia kritisoitiin, syystäkin, rahapoliittisesta konservatismista. Hän onnistui kuitenkin osoittamaan graafisesti varsin pätevästi, että QE:llä ei ole oikeastaan mitään yhteyttä investointeihin. Totta myös on, että pankkiirien bonukset ovat kasvaneet prosessin aikana, vaikka kausaalisuhteet ovatkin epäselvempiä. Keskuspankkiteema avaa myös näköalaa siihen, miten keskuspankeista on tullut politiikan ydintä. Erturkin mukaan keskuspankkiirit ovat uusia ”supersankareita”: ihmisiä, joiden oletetaan pelastavan talouden, kun luottamus sekä poliitikkoihin että pankkiireihin on matalalla.
Useammat esitelmät olivat yksittäisiin kysymyksiin keskittyneitä, mutta sellaisetkin ovat usein hyvin kiinnostavia. Esimerkistä käy Ngai-Lim Sumin esitelmä Kiinan renminbin kansainvälistymisestä. Tämä ”kansainvälistyminen” on Sumin mukaan jonkinlainen Kiinan virallinen valuuttaideologia. Kiinnostavaa on, että diskurssi tuottaa päinvastaisen järjestyksen kuin mihin on yleensä totuttu: ensin tehdään ulkoinen finanssoituminen ja sen jälkeen vasta ”sisäinen”. Yleeensähän kotimarkkinoiden finanssoituminen on jo pitkällä ennen kuin valtio liitetään suoraan kansainvälisiin finanssiverkostoihin. Sumin mukaan Hong Kongista on tehty kokeilukenttä, jossa testataan renminbin finanssoitumista. Tämä on johtanut siihen, että mannerkiinalaisille Hong Kong on alennusmarkkina-alue, ja esimerkiksi kiinteistöjen kysyntä on täysin räjähtänyt käsistä. Hongkongiin siis syntyy kuplataloutta renminbin kansainvälistämisen takia, mutta kukaan ei tiedä, mitkä tulevat olemaan vaikutukset, kun finanssoituminen muuttuu ”sisäiseksi”.
Seminaarissa käsiteltiin rahoituksen ongelmaa myös filosofisemmalla tasolla, esimerkiksi kysymystä siitä, mitä likviditeetti on. Pohjimmiltaanhan likividiteetti voidaan määritellä omaisuuden ja rahan vaihdettavuudeksi. Kyse on mahdollisuudesta siirtää arvoa ajassa. Yksittäinen sijoittajahan mielellään pitää omaisuutensa mahdollisimman likvidinä, mutta yhteisö ei tunne sellaista asiaa kuin investointien likvidiys. Tästä seuraa paljon kiinnostavia kysymyksiä yhteisön ja yksilön tavoitteiden suhteista sekä rahoituksen roolista epävarmuuksien hallitsijana – ja toisaalta useissa tapauksissa niiden aiheuttajana.
Toisaalta seminaarissa myös käsiteltiin finanssitaloutta ja protestiliikkeitä. Yleinen johtopäätös tuntuu olevan, että protestiliikkeet tänä päivänä keskittyvät entistä enemmän välittömän talouden kysymyksiin, kuten julkisen sektorin leikkauksiin, ja niillä on agendallaan vähemmän finanssitalouden kysymyksiä, kuten esimerkiksi Attacilla, jonka kukoistuksen aika oli kymmenisen vuotta sitten.
Kiinnostavaa kyllä, Euroopassa ay-liikkeet tuntuvat keskittyvän entistä enemmän poliittisiin ja symbolisiin protesteihin. Yleispoliittiset lakot ovat yleistyneet valtavasti, kun vielä vuosikymmen sitten lakot olivat useimmiten välittömiä työtaisteluja. Suomesta käsin asiaa on hankala nähdä, mutta Euroopan tasolla käynnissä on vahva ay-liikkeiden yhteiskunnallistuminen, erityisesti leikkauspolitiikkaa vastaan. Ei ole mitenkään poissuljettu skenaario, että tästä vielä versoisi myös finanssimarkkinoihin kohdistuvaa toimintaa, kun analyysi leikkauspolitiikan syistä syvenee.
Rahoitus ja valta on luonnollisesti monimutkainen kokonaisuus, eikä sitä saa helposti tyhjennettyä. On kuitenkin tärkeää ainakin pyrkiä analysoimaan, miten rahoituksen valta toimii, koska muuten käteen jää herkästi vain sosiologisesti kyvytön uusklassinen teoria tai voimaton kyynisyys rahoitussektorin edessä.
