Debatti: Vaikutusmahdollisuudet hallituksessa ja oppositiossa

Julkaistu Perusteessa 1/2013. Lue pdf:nä.

Peruste laittoi Vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja Ruurik Holmin ja kulttuuri- ja urheiluministerin erityisavustaja Jussi Saramon debatoimaan vaikutusmahdollisuuksista parlamentaarisessa politiikassa. Voiko kompromissihallituksessa saada muutosta aikaan? Entä oppositiossa? Mihin pisteeseen asti politiikassa tulisi tehdä myönnytyksiä?

Ruurik Holm: Voiko hallituksessa vaikuttaa?

Hallitusratkaisu on aina kokonaisuuden punnitsemista. Usein kuultu väite ”hallitukseen kannattaa osallistua, koska vain siellä voi vaikuttaa” ei ole totta.

Menestyvä puolue pyrkii edistämään omaa strategiakeskusteluaan eikä lukkiudu vakiintuneisiin uskomuksiin hallitusaseman auvoisuudesta tai turmiollisuudesta. Jokainen puolue joutuu rakentamaan oman strategiansa huomattavasti monimutkaisempien ajatuskulkujen pohjalle.

Poliittinen puolue voi olla hallituksessa ilman, että sillä olisi todellista vaikutusvaltaa. Hallituksen liikkumavara voi kokonaisuudessaan olla rajoitettu tai hallituksessa valtaa käyttävät muut puolueet.

Globaali pääomaliikkeiden vapautuminen on kaventanut kansallisten hallitusten ja parlamenttien valtaa. Euroopan unionissa valtaa on siirretty ylikansallisille toimielimille, jotka eivät ole suorassa poliittisessa vastuussa EU:n kansalaisille. EU:n jäsenyys on myös tarkoittanut pääoman vallan lisääntymistä (lobbaus EU:n tasolla, pääoman vapaa liikkuvuus EU:ssa). Kansalaiset kuitenkin enimmäkseen katsovat, että oman maan hallitus on vastuussa toteutuneesta politiikasta.

Kansallisella tasolla toimivien puolueiden tulisi tutkia huolellisesti hallitustyöskentelyn reunaehdot. Jos hyvä hallituspolitiikka edellyttää lainsäädännön perusteellista uudistamista, tämä täytyy omaksua hallituksen muodostamisen ehdoksi.

Voidaan esimerkiksi katsoa, että valtio ei voi toteuttaa kansalaistensa poliittista tahtoa ilman mahdollisuutta nykyisestä poikkeavaan raha- ja finanssipolitiikkaan. Jos valtio kuuluu euroon, Euroopan keskuspankin toimenkuvan muuttaminen voi olla mielekkään politiikan edellytys. Vaihtoehtoisesti hallitus voi kirjata, että valtio siirtyy omaan keskuspankkiin ja valuuttaan, jos EKP:n toimenkuvaa ei muuteta tiettyyn takarajaan mennessä.

Sama järkeily voidaan ulottaa esimerkiksi Euroopan unionin jäsenyyteen. Jos mielekäs hallituspolitiikka edellyttää joko unionin politiikan muutosta tai eroa EU:sta, hallitus voi kirjata ohjelmaansa että EU:sta erotaan, ellei EU:n politiikka muutu tiettyyn takarajaan mennessä.

Lisäksi puolueiden politiikkaa rajaa suhde muihin puolueisiin. Etenkin sosialidemokraateista vasemmalla olevien puolueiden on ollut viimeisen 30 vuoden aikana hankala osallistua hallitukseen, koska muiden hallituspuolueiden politiikka on ollut varsin uusliberaalia (vrt. Suomen Vasemmistoliitto Lipposen hallituksessa, erityisesti 1995–99). Puolue voi vain epäonnistua, mikäli se osallistuu hallitukseen, jossa se ei voi saavuttaa tavoitteitaan edes tyydyttävästi. Sellaisilla korteilla ei kannata pelata, joilla häviää varmasti.

Vasemmistopuolueiden toimintaa hallituksessa rajoittavat siis ainakin kansallisten hallitusten suhteellinen voimattomuus, muiden hallituspuolueiden uusliberaalisuus sekä yleinen uusliberaali hegemonia.

Hallituksessa puolueet sitoutuvat hallituksen politiikkaan. Tämä tarkoittaa, että hallituspuolueiden edustajat äänestävät parlamentissa hallituksen esitysten puolesta. Näin kukin hallituspuolue ottaa vastuun hallituksen päätöksistä, vaikka ne eivät olisi sille itselleen mieluisia ja vaikka puolueen vaikutusvalta hallituksen politiikkaan olisi vähäinen.

Vaa’ankieliasemassa tämä on selvää: jos puolue ei tukisi hallitusta, hallituksen esitykset eivät menisi läpi. Jos taas puolue ei ole vaa’ankielenä, vastuukysymys on epäsuorempi, mutta kuitenkin selkeä.

Jos puolue A, joka ei ole vaa’ankieliasemassa, vastustaa systemaattisesti hallituksen esityksiä, niiden läpimeno riippuu muista hallituspuolueista. Sama koskee tilannetta, jossa puolue A jättää hallituksen kokonaan. Tällöin jokin toinen puolue saattaa nousta vaa’ankieliasemaan hallituksen sisäisissä äänestyksissä tai parlamentissa, mistä voi seurata hallituksen voimatasapainon horjuminen tai jopa kaatuminen. Siten myös puolue, joka ei ole vaa’ankieliasemassa, vaikuttaa hallituksen asemaan.

Hallituspuolue myös sitoutuu ylläpitämään hallituksen uskottavuutta. Tämä johtuu muun muassa siitä, että jokaisen puolueen politiikka arvioidaan tulevissa vaaleissa. Hallituksen julkinen arvostelu pelaa suoraan muita hallituskumppaneita vastaan.

Puolue, joka pidättäytyy arvostelemasta hallituksen politiikkaa, edistää sen uskottavuutta julkisessa keskustelussa. Myös tätä kautta hallituspuolue joutuu kantamaan vastuuta asioista, joita se ei itse kannata. Toisaalta hallituksessa toimiminen antaa puolueelle mahdollisuuksia viedä läpi omaa poliittista ohjelmaansa ja saada julkisuudessa huomiota näkemyksille, joita ei muuten ehkä uutisoitaisi.

Ajatus, että hallituksen ulkopuolella ei ole valtaa, perustuu siihen käsitykseen, että valta on suoraa vaikuttamista hallituksen esitysten sisältöihin. Puolue voi olla joko kokonaan oppositiossa tai vähemmistöhallituksen tukipuolue. Hallituksen tukipuolueella on jopa suoraa vaikutusvaltaa hallituksen esityksiin, mutta samalla sillä on suurempi liikkumavara äänestyksissä ja julkisessa keskustelussa.

Oppositiopuolueen vaikutusvalta liittyy pitkälti politiikan toimintaympäristön muokkaamiseen. Esimerkiksi vasemmistopuolue voi pyrkiä murtamaan vallitsevaa hegemoniaa osallistumalla julkiseen keskusteluun, kansalaisliikkeisiin ja muuhun ulkoparlamentaariseen toimintaan. Oppositio ei ole vastuussa hallituksen politiikasta. Opposition vaalivoiton todennäköisyys voi johtaa hallituksen politiikan muutokseen
jo ennen vaaleja.

Alamäessä olevan vasemmiston keskeisin tavoite on saada kannatus nousuun. Osallistuminen hallitukseen, joka ei irtisanoudu uusliberaaleista tavoitteista, täytyy punnita tätä tavoitetta vasten.

Jussi Saramo: Voiko oppositiossa vaikuttaa?

Politiikka on muuttunut. Hallitukset istuvat täysiä kausia ja eduskunta jakaa vain noin promillen valtion budjetista ohi hallituksen. Tulopuoleen ja yhteiskunnan rakenteisiin oppositiota ei päästetä vaikuttamaan lainkaan. Jopa sen yhden ainoan promillen jakaminen tehdään hallituksen kansanedustajien ehdoilla.

Jos poliittisen strategian lähtökohtana on saada aikaan nopeita muutoksia käyttämällä äänestäjiltä saatua valtaa täysimääräisesti, on siis syytä lähtökohtaisesti osallistua hallitukseen. Suomen nykypolitiikassa opposition painostusvalta on kuihtunut olemattomaksi. Esimerkiksi Vasemmistoliiton oppositiossa tekemiä varjobudjetteja, puhumattakaan isommista yhteiskunnallisista muutosehdotuksista, ei noteerattu tiedotusvälineissä.

Ruurik Holmin peräänkuuluttama uusliberalistisen hegemonian kyseenalaistaminen onnistuukin välillä paremmin hallituksessa, vaikka siellä joutuu myös hyväksymään sen pohjalle perustuvia kompromisseja. Näin toimittaessa puolueen täytyy kuitenkin osata tehdä selväksi, että sillä on myös näkemys suuremmasta yhteiskunnallisesta muutoksesta, jonka se toteuttaisi, jos saisi yksin päättää.

Huonoimmassa tapauksessa hallituksen runkona on Suomessa ollut enemmistön muodostaneet kaksi isoa puoluetta, jotka ovat sanelleet isoimmat linjat, jolloin muut ovat päässeet lähinnä mukaan estämään itselle pahimpia uudistuksia ja vaikuttamaan joidenkin satojen miljoonien kohdentamiseen. Tämän lisäksi nykyisessä, melko itsenäisten ministerien mallissa, on päässyt tekemään isojakin muutoksia oman ministeriön alueella.

Vasemmistoliiton Merja Kyllösen nousu liikenneministeriksi aiheutti muun muassa sen, että ensimmäistä kertaa Suomen historiassa raideliikenteeseen käytetään kumipyöräliikennettä enemmän rahaa. Paavo Arhinmäen ministeriyden seurauksena taas esimerkiksi liikunnan määrärahoja kohdennetaan jatkossa lasten ja nuorten liikuntakustannusten alentamiseen.

Näitä saavutuksia ei pidä vähätellä. Mutta jos niiden hintana puolue hyväksyy muiden määrittelemän suuren linjan, voi se heikentää puolueen uskottavuutta äänestäjien silmissä, jolloin Holmin mainitsema pitkäaikaisempi strategia vesittyy. Sellaisessa tilanteessa puolue ulosmittaa mahdollisia tulevia päävoittoja pienempiä pikavoittoja varmistaakseen.

Keskisuurelle puolueelle paras tilanne on pääsy vaa’ankielen asemaan. Silloin se voi sanella ehtoja ja linjan myös politiikan pääasiallisesta suunnasta. Osittain näin kävi Vasemmistoliitolle edellisissä eduskuntavaaleissa, kun sinivihreän hallituksen jatko kävi erittäin vaikeaksi keskustan ja vihreiden hävittyä.

Vasemmistoliitto sai hallitusneuvotteluissa vaatimuksensa esimerkiksi köyhyyden vähentämisestä ja tuloerojenkaventamisesta läpi. Muutos eriarvoisuutta kasvattavasta politiikasta sitä vähentävään on kuitenkin kompromissihallituksessa vaatimaton, jos sitä vertaa Vasemmistoliiton omaan tavoiteohjelmaan, joten osa kokee puolueen pettäneen äänestäjänsä. Toisaalta, mikäli puolue ei muuttaisi politiikan suuntaa silloin kun sillä on siihen tilaisuus, kokisi paljon useampi tulleensa petetyksi.

Uusliberalistisen mallin hegemonia on niin vahva, että iso osa ihmisistä on luopunut toivosta muuttaa järjestelmää parlamentaarisin keinoin. Uusliberaalia kapitalismia onkin vastustettu sekä kaduilla radikaalien liikkeiden voimin että luomalla vaihtoehtoisia malleja esimerkiksi Attacissa ja Euromemorandumissa. Moni haluaisi nähdä vasemmistopuolueet pikemminkin puhujalavoina näiden liikkeiden vaatimuksille kuin kompromisseja tekevinä järjestelmän osina.

Poliittisen puolueen kannatus lähtee kuitenkin erilaisista lähtökohdista kuin muun kansanliikkeen. Pysyvästi oppositioon itsensä määritelleet puolueet ovat kuihtuneet. Demareista vasemmalla olevat vasemmistopuolueet ovat nauttineet keskimäärin suurinta kannatusta alueilla, joilla ne ovat osallistuneet hallitusvaltaan, kuten itäisen Saksan osavaltioissa tai Suomessa. Vasemmistoliitto pienenikin oppositiossa ollessaan jopa silloin, kun sen kanssa äänistä kilpailevat sosialidemokraatit ja vihreät tekivät historiansa oikeistolaisinta politiikkaa.

Parlamentaarisen ja ulkoparlamentaarisen toiminnan ei pidä olla toisilleen vastakkaisia, vaan toisiaan tukevia. Hegemoniaa ei muuteta tyhjälle eduskuntasalille puhumalla, vaan toimimalla kaikkialla tehokkaimmalla mahdollisella tavalla. Kaikki erilaiset vaikuttamisen tavat vaativat kompromisseja. On selvää, että sekä puolueen sisällä, kunnanvaltuustoissa että eduskunnassa pitää olla valmis epätäydellisiin ratkaisuihin saadakseen omia esityksiään läpi. Sama pätee kuitenkin myös ulkoparlamentaariseen toimintaan, koska laajempi vastarinta tarvitsee taakseen erilaisista lähtökohdista tulevia ryhmiä.

Helpointa on lähteä kaduille vastustamaan vaikkapa jotain tiettyä sotaa tai leikkauksia tekevää hallitusta – paljon vaikeampaa on saada massoja laajan ja konkreettisen yhteiskunnallisen muutoksen taakse. Globalisoituneessa taloudessa on pakko tyytyä epätäydelliseen ja parhaaseen mahdolliseen.

Vasemmisto on saanut kenties suurimmat ja onnistuneimmat voittonsa taistelemalla yksittäisistä ja helposti ymmärrettävistä yhteiskunnallisista edistysaskelista. Kahdeksan tunnin työpäivä, viisipäiväinen työviikko, peruskoulu tai vaikkapa Helsingin metro olivat kaikki tavoitteita, jotka ihmisten oli helppo omaksua. Mukaan saattoi lähteä ottamatta kantaa kylmään sotaan, taustalla vaikuttaviin ismeihin tai puolueisiin.

Silti oli selvää, että kaikissa oli kyse ihmisten puolustamisesta pääoman valtaa vastaan ja yhteisestä hyvästä suhteessa joidenkin yksityiseen hyvään. Uuden vasemmiston on löydettävä uudelleen tapa yhdistää parlamentaarinen kehitys radikaaleihin vaatimuksiin, vaikka niiden toteuttaminen globaalissa taloudessa on aiempaa hankalampaa.

Ruurik Holm: Joskus ei kannata olla hallituksessa

Jussi Saramon vastineesta käy ilmi, että olemme yhtä mieltä monista poliittisen vaikuttamisen kysymyksistä. Saramon argumentin ongelma kuitenkin on, ettei hän erottele hallitusten lajeja toisistaan.

Vasemmistopuolueen osallistuminen vasemmistolaiseen hallitukseen voi olla hyvinkin menestyksekästä puolueen pitkän aikavälin kannatuksen kannalta. Osallistuminen uusliberaaliin hallitukseen on kuitenkin eri asia.

Uusliberalismin kyseenalaistaminen saattaa joskus onnistua paremmin hallituksessa. Tämä voi kuitenkin näyttää tekopyhältä, jos hallituksen päälinja on samalla olennaisilta osiltaan uusliberalistinen.

En vähättele minkään vasemmistopuolueen saavutuksia hallituksessa. Saramon mainitsemat saavutukset ovat merkittäviä. Kuten Saramokin toteaa, kyse on kuitenkin kokonaispaketista ja sen arvioimisesta.

Saramo esittää, että sosialidemokraateista vasemmalla olevien puolueiden kannatus on ollut suurinta alueilla, joilla ne ovat osallistuneet hallitusvaltaan. En ole varma onko näin – ilmeisiä poikkeuksia ainakin löytyy paljon. Lisäksi kyse on korrelaatiosta, ei välttämättä syy-seuraussuhteesta. Jos demareista vasemmalla olevalla puolueella on iso kannatus, sillä on paremmat mahdollisuudet päästä hallitusvaltaan. Tällainen on tilanne esimerkiksi monin paikoin Latinalaisessa Amerikassa tai Saramon mainitsemissa Saksan itäisissä osavaltioissa. Hallitusvalta ei tuo isoa kannatusta, vaan iso kannatus tuo hallitusvallan.

Vasemmistoliiton osalta voidaan todeta, että sen ainoa vaalivoitto eduskuntavaaleissa on vuodelta 1995, jolloin puolue oli oppositiossa.

Saramo kirjoittaa, että opposition vaikutusmahdollisuudet esimerkiksi budjettiin tämän hetken Suomessa ovat vähäiset. Mikään hallitus ei voi kuitenkaan olla huomioimatta mitä asioista julkisuudessa ajatellaan (yhteiskunnallinen keskustelu) tai mikä on vallitseva käsitys järkevästä politiikasta (hegemonia).

Myös sekä hallitus- että oppositiopuolueiden gallup-kannatuksella on merkitystä budjettiprosessissa. Jos hallituksen kannatus on painunut alas, se todennäköisesti yrittää budjettiesityksen avulla kerätä itselleen poliittisia pisteitä. Koska oppositio voi vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun, hegemoniaan, omaan kannatukseensa ja hallituksen kannatukseen, opposition toimilla on merkitystä budjettiesitysten sisältöön.

Myös sellaisilla puolueilla, jotka eivät ole parlamentissa vaa’ankielenä, voi olla merkitystä hallituksen koossa pysymisen kannalta. Epäsuorakin vaikutusvalta hallituksen jatkon suhteen tarkoittaa vastuuta hallituksen politiikasta. Näin esimerkiksi vihreiden vetäytyminen vastuusta kahden uuden ydinvoimalan suhteen oli lähinnä farssi.

Vaa’ankieliasemakaan ei tuo puolueelle valtaa, ellei puolueen lähtö oppositioon ole uhka muille hallituksessa oleville puolueille. Vaa’ankieliaseman merkitys pienenee esimerkiksi silloin, kun oppositiosta voidaan nostaa jokin toinen puolue hallitukseen korvaamaan oppositioon siirtynyt vaa’ankielipuolue.

Jos jonkin puolueen oppositioasema ei ole uhka muille puolueille, kyseistä puoluetta ei ole välttämätöntä pitää hallituksessa. Tällöin sen valta hallituksessa on väistämättä pieni.

Jussi Saramo: Uusliberalismi ei ole joko päällä tai pois

Olemme samaa mieltä Ruurik Holmin kanssa siitä, ettei hallitukseen osallistumisen pidä olla itsetarkoitus, vaan se on punnittava pitkän ajan strategiaa vasten. Holmin näkemys, että ainoastaan ”vasemmistolaiseen hallitukseen” osallistuminen voi kannattaa, mutta ”uusliberaaliin hallitukseen” ei, on kuitenkin ongelmallinen.

Leimoja on helppo antaa, mutta ne eivät itsessään kerro mitään. Mitä tarkoittaa ”vasemmistolainen” ja ”uusliberaali” koko hallitusta määrittävinä tekijöinä? Riittääkö, että hallitukseen osallistuvat puolueet ovat nimellisesti vasemmistolaisia? Euroopan nykyistä ahdinkoa on kenties eniten rakentanut Saksan demareiden ja vihreiden ”vasemmistolainen” hallitus, joka teki poikkeuksellisen uusliberaalia politiikkaa.

Suomen nykyinen hallitus tekee ainakin tuloerojen puolesta vasemmistolaisinta politiikkaa kymmeniin vuosiin. Myös valtion omaisuuden vähentäminen on lopetettu. Eurooppa-politiikassa Suomen kärkivaatimus on sijoittajavastuun lisääminen ja yksityisen pääoman kustannuksella tehtävät velkajärjestelyt. Tekeekö hallituksesta ”uusliberaalin” se, ettei se kokonaan sanoudu irti uusliberaalista globaalitaloudesta, vai se, että hallitus ei määrittele itseään vasemmistolaiseksi?

On aihetta kysyä, millainen hallitus Suomessa voisi syntyä, johon Holmin lähtökohdista kannattaisi osallistua? Jos päädytään siihen, että vallankäyttöön kannattaa osallistua vasta sitten, kun eduskunnassa on vasemmistolainen enemmistö, saadaan odottaa kauan, tai jopa loitota tavoitteesta.

Vaikka Vasemmistoliitto voitti vuoden 1995 vaalit oppositiosta, ei mikään tue sitä, että pysyvämpi oppositioasema toisi kannatuksen kasvua. Päinvastoin, Suomen laitavasemmiston vuosikymmeniä korkeana pysynyt kannatus romahti 1983 vaaleissa SKDL:n siirryttyä kesken kauden hallituksesta oppositioon. Tämä romahdus jäi sittemmin pysyväksi.

Kyselyjen mukaan myös Vasemmistoliiton nykyisten äänestäjien toiveena on, että heidän äänensä auttaa puoluetta osallistumaan hallitusvaltaan. Suurimpia syitä ideologisesti lähimpänä Vasemmistoliittoa olevilla potentiaalisilla äänestäjillä äänestää vihreitä tai sosialidemokraatteja onkin ollut se, että niille annetun äänen ei ole koettu menevän ”hukkaan”. Ne ovat pyrkineet selvemmin valtaan.

Holm on oikeassa siinä, että vihreiden osallistuminen edelliseen hallitukseen oli farssi. Keskeinen ero kuitenkin on juuri siinä, että näennäisestä vallasta juopuneet vihreät eivät päässeet vaikuttamaan hallituksen suureen linjaan käytännössä miltään osin. Kuten Holm kirjoittaa ”Vaa’ankieliasemakaan ei tuo puolueelle valtaa, ellei puolueen lähtö oppositioon ole uhka muille hallituksessa oleville puolueille.”

Oikeistohallitus lisäsi eriarvoisuutta ja teki mahdollisesti historian ympäristövihamielisintä politiikkaa. Sellaiseen tilanteeseen vasemmisto ei saa koskaan ajaa itseään. Nykyisessä hallituksessa kokoomuslaiset kokevat olevansa vasemmiston vankeja. Hallituksessa kannattaa olla mukana niin kauan, kuin sillä saadaan uusliberalismia vähennettyä ja tasa-arvoa lisättyä.

Ruurik Holm on Vasemmistofoorumin toiminnanjohtaja ja filosofian tohtori teoreettisen filosofian alalta.

Jussi Saramo on 33-vuotias ministerin erityisavustaja, työvapaalla Vasemmistoliiton poliittisen sihteerin tehtävästä. Saramo on myös mm. Vantaan kaupunginvaltuutettu ja Euroopan Vasemmistopuolueen hallituksen jäsen sekä entinen Vasemmistonuorten ja Attacin puheenjohtaja.