Debatti: Yritysvastuu – kumouksellinen doktriini vai epämääräinen käsite?

Julkaistaan Perusteessa 4/2014. Lehden julkistaminen 5.12. klo 10 Kirjasto 10:ssä.

Yritysvastuusta on tullut yksi niin poliitikkojen kuin yritys- ja järjestötoimijoidenkin peruskäsitteistä. Yritysvastuu tai yritysten yhteiskuntavastuu määritellään useimmiten toiminnaksi, jossa yritys ottaa toimintansa yhteiskunnallisia vaikutuksia vapaaehtoisesti huomioon.

Mutta kenelle yritykset ovat vastuussa ja mistä asioista niiden tulisi olla vastuussa? Ja edistääkö yritysvastuu positiivisia asioita yhteiskunnassa? Onko yritysvastuusta ylipäänsä mielekästä puhua? Peruste kutsui Helsingin yliopiston maailmanpolitiikan professorin Teivo Teivaisen ja Keskuskauppakamarin toimitusjohtajan Risto E.J. Penttilän debatoimaan aiheesta.

Teivainen esittää Milton Friedmaniin viitaten, että yritysvastuu on kumouksellinen doktriini, jonka johdonmukainen soveltaminen johtaisi yritysten demokratisointiin ja sosialismiin. Penttilän mielestä koko käsite on toivottoman epämääräinen.

Lue heidän perustelunsa debatista.

Teivo Teivainen: Yritysvastuu – kumouksellinen doktriini

Kun yritykset sanovat tavoittelevansa yleishyödyllisiä asioita, ne ottavat itselleen julkiselle vallalle kuuluvia tehtäviä. Näin ne myöntävät toimintansa poliittisen luonteen ja altistavat itsensä demokraattisille vaatimuksille.

Parikymmentä vuotta sitten olin Risto E.J. Penttilän kanssa Café Kafka –nimisessä televisio-ohjelmassa. Vaihdoimme pari ajatusta korporatismista, jonka ikäviä piirteitä Risto korosti. Hän viittasi ainakin ammattiyhdistysten kaltaisiin etujärjestöihin ja mutkan kautta myös byrokraattiseen sääntelyyn.

Näiden vastakohdaksi Riston käsitelaukusta löytyy käsittääkseni vieläkin termi vapaa talous. Taustalla lienee myös väite, että kapitalismin puolustajat olisivat yleisesti vapauden asialla.

Kysyin Ristolta Café Kafkassa, eikö hänen korporatismiin liittämiensä vapautta tukahduttavien piirteiden yksi merkittävimmistä ilmenemismuodoista ole kapitalistinen korporaatio. Tämä on yhä oleellinen kysymys, kun puhutaan yritysvallasta ja yritysvastuusta.

Kapitalististen suuryritysten poliittista merkitystä ei ole syytä typistää vain valtion suuntaan vaikuttamiseksi. Vaikka tämä voikin kuulostaa itsestään selvältä, on olennaista ottaa huomioon, miten monilla tavoilla yritysvalta vaikuttaa työntekijöihin ja ympäröivään
yhteiskuntaan. Yritykset ja niiden yhteenliittymät voi nähdä sekä valtiota lobbaavina etujärjestöinä että hiukan valtion kaltaisina poliittisina toimijoina.

Viime aikoina julkiseen keskusteluun on tullut yhä enemmän tietoa suuryritysten harjoittamasta siirtohinnoittelusta. Merkittävä osa maailmankaupasta pyörii periaatteella, jossa firmojen strategisen suunnittelun konttoreissa päätetään, millä hinnalla yrityksen yksi osa ostaa tuotteita toiselta. Tällainen hintasuunnittelu kuulostaa äkkiseltään enemmän neuvostopolitbyroon meiningiltä kuin taloustieteen perusoppikirjojen kuvaamalta markkinatilanteelta.

Olen toistuvasti ihmetellyt, miten oikeistolaiset liberaalien vapausihanteiden kannattajiksi itsensä määrittelevät älykkäät ihmiset onnistuvat esiintymään häkellyttävän sokeina kapitalististen valtakeskusten harjoittamalle byrokraattiselle suunnittelulle. Olen toki lukenut teoreettisesti perusteltuja oikeistolaisia puolusteluja sille, miksi yrityksen on järkevää tukahduttaa markkinoiden toiminta sisäisissä transaktioissaan.

Björn Wahlroosillakin on asiasta tuttustumisen arvoisia huomioita, kun hän tuo esiin kapitalistisen yritysvallan diktatuuria muistuttavan luonteen. Julkisissa keskusteluissa ja kamppailuissa käsitteiden arkimäärittelystä rahavallan puolustajat onnistuvat kuitenkin kerta toisensa jälkeen asemoimaan itsensä sekä vapaan markkinatalouden että koko vapausaatteen esitaistelijoiksi.

Tästä pääsenkin väitteeseen, josta oletan Riston olevan eri mieltä. Siinä, että elinkeinoelämän edustajat puolustavat suuryritysten nykyisenkaltaisia siirtohinnoittelukäytäntöjä, on paljolti kyse suunnitelmatalouden puolustamisesta. Sen verhoaminen liberaalien vapausoikeuksien puolustamiseksi on juksaamista. Kyse on pikemminkin omistamiseen perustuvien etuoikeuksien puolustamisesta.

Siksi vapauden lippua heiluttavaa oikeistoa onkin erilaisten liber-määreiden sijaan mielestäni järkevää kutsua omistusoikeistoksi. Sanon tämän myös siksi, koska muistelen Riston suomalaisittain epätavallisesti käyttävän itsestään mieluusti määrettä uusliberaali.

Tällä yritysvallan luonteen raapaisulla olen pyrkinyt avaamaan keskusteluamme myös yritysten vastuuseen. Yksi yritysvastuupuheen voimistumista selittävistä tekijöistä on se, että vuosituhannen vaihteessa yritysvallan poliittinen luonne alkoi tulla aiempaa ilmeisemmäksi. Yrityskriittisen kansalaisaktivismin uusi aalto uhkasi nakertaa yritysvallan legitimiteettiä.

Konsulttien viesti oli usein yksinkertainen: ”Jos et halua mielenosoittajien tulevan rikkomaan yrityksesi ikkunoita, tilaa meiltä yritysvastuustrategia”.

Yritysvastuupuheella kapitalistit pyrkivät lisäämään toimintansa yleistä hyväksyttävyyttä. Samalla he huomaamattaan vähintäänkin puoliksi myöntävät toimintansa poliittisen luonteen.

Tämän vuoksi Milton Friedman kutsui yritysvastuuta kumoukselliseksi doktriiniksi. Friedmanin pelkona tuntui olevan, että kun yritykset sanovat tavoittelevansa yleishyödyllisiä asioita, ne ottavat itselleen julkiselle vallalle kuuluvia tehtäviä. Näin ne altistavat itsensä demokraattisille vaatimuksille.

Mielestäni Friedman osui naulan kantaan: yritysvastuudoktriinin johdonmukainen soveltaminen johtaisi yritysten demokratisointiin eli siirtymään kohti sosialismia. Mitähän Risto mahtaa ajatella Friedmanin yritysvastuumietteistä?

Risto E.J. Penttilä: Entä yhteiskunnan yritysvastuu?

Yritysten yhteiskuntavastuu ei ole enää mikään poikkeustapaus. Viisas omistaja ottaa ympäröivästä yhteiskunnasta ja yrityksen sisältä tulevat paineet huomioon ja toimii eettisen koodiston mukaisesti. Mutta pitäisikö meidän puhua myös yhteiskunnan yritysvastuusta?

Yritysten yhteiskuntavastuusta puhutaan paljon. Entä mikä on yhteiskunnan vastuu yrityksistä? Kuulisin mielelläni Teivo Teivaisen kannan tästä asiasta. Ensin kuitenkin vastaus siihen, mitä mieltä olen Milton Friedmanin ajatuksista yritysten yhteiskuntavastuusta.

Olen tietenkin Friedmanin kanssa samoilla linjoilla: Yrityksen omistajat palkkaavat yrityksen johdon hoitamaan omaisuuttaan. Jos yritysjohto päättää jakaa firman kassasta rahaa yleishyödyllisiin tarkoituksiin ilman yhtiön omistajien lupaa, yritysjohto syyllistyy hyväntekoon muiden rahoilla. Tällainen ei ole sopivaa: kaverin rahaa ei saa käyttää ilman hänen lupaansa, oli tarkoitus kuinka hyvä tahansa.

Kumouksellisuudella Teivo viittaa kuitenkin Friedmanin ajatukseen, että jos yritykset ryhtyvät edistämään yhteiskunnallisia asioita, niistä tulee poliittisia toimijoita. Ne altistavat itsensä vaatimukselle siitä, että kaikkea niiden toimintaa pitää ohjata ”demokraattisesti”.

Tämä logiikka saa Friedmanin kehottamaan yrityksiä pidättäytymään yhteiskuntavastuullisesta toiminnasta kokonaan. Sama logiikka saa Teivon vaatimaan, että yritysten päätöksenteko pitäisi ”demokratisoida”.

Mielestäni molemmat ovat harhateillä. Kuvitellaan, että minulla on paljon rahaa. Päätän rakentaa rahoillani lastensairaalan. Lastensairaalan rakentaminen on yhteiskunnallista vallankäyttöä: joku saa lastensairaalan ja joku jää ilman. Pitäisikö minun siis jättää lastensairaala rakentamatta (kuten Friedman ehdottaa) tai alistaa päätöksentekoni ”demokraattiselle prosessille” (kuten Teivo ehdottaa)?

Mielestäni molemmat vaihtoehdot ovat huonoja. Teivon ehdotus on huono siksi, että se loukkaa omistusoikeutta. Jos yritys toimii lakien mukaan, ei sen päätöksentekoa voi ohjata poliittisesti.

Tai tietenkin voi, mutta silloin puhutaan Putinin johtamasta Venäjästä tai kommunistisen puolueen Kiinasta. Suomeen tuollainen järjestelmä ei sovi. Friedmanin ehdotus taas on huono siksi, että se eristää yritykset muusta yhteiskunnasta.

Kirjassaan Kapitalismi ja vapaus (vuodelta 1962) Friedman hyväksyy, että poikkeustapauksissa yrityksen etu voi olla toimia ”yhteiskuntavastuullisesti”. Jos tehdaspaikkakunnalla ei ole koulua, kannattaa yrityksen rakentaa koulu, jotta sen on helpompi rekrytoida perheellisiä työntekijöitä. Jos yritys toimii koulutus- tai terveydenhuollon alalla, voivat omistajat asettaa sille muita(kin) kuin taloudellisia tavoitteita. Jos kyseessä on omistajan johtama perheyritys, ei ole vaaraa siitä, että yritysjohto käyttäisi muiden rahaa hyväntekeväisyyteen.

Väitän, ettei yhteiskuntavastuullinen toiminta ole enää poikkeustapaus. Nykymaailmassa paine hyvien asioiden edistämiseen ei tule ainoastaan poliitikoilta ja kansalaisaktivisteilta. Se tulee yritysten asiakkailta ja niiden työntekijöiltä. Viisas omistaja ottaa nämä paineet huomioon ja hyväksyy sen, että yritys kohtuullisessa määrin edistää niin sanottuja hyviä asioita.

Tätä ei välttämättä tarvitse kutsua yhteiskuntavastuulliseksi toiminnaksi. Sitä voisi kutsua myös yleisen eettisen koodiston mukaiseksi toiminnaksi (minkä Friedman itse asiassa kirjassaan hyväksyy) tai yrityksen brändin vahvistamiseksi.

Tärkeää on, että yhteiskuntavastuu on vapaaehtoista eikä pakkopullaa. Siinä ei ole mitään järkeä, että velvoitamme jokaista jäätelökioskin pitäjää toimimaan yhteiskuntavastuullisesti. Riittää, että jäätelö maistuu, palvelu pelaa ja lakeja ei rikota.

Sitten kolikon kääntöpuoleen. Mitä mieltä olet, Teivo, eikö meidän pitäisi puhua myös yhteiskunnan yritysvastuullisuudesta? Eikö poliitikkojen tulisi kantaa vastuuta siitä, että yritysten on hyvä toimia Suomessa? Tällainen yritysvastuullisuus olisi yhteiskunnalta hyvä sijoitus: se toisi enemmän työpaikkoja, verotuloja ja varallisuutta.

Yritysvastuullisuudella en tarkoita yritystukia, vähennyksiä tai start-up-ohjelmia. Tarkoitan vastuuta siitä, että perusasiat ovat kunnossa: verotus on kohtuullista ja ennustettavaa, hallinto ja infra toimivat sutjakkaasti ja koulutus palvelee myös työelämän tarpeita. Sekin riittäisi, että poliitikot vannoisivat Hippokrateen valan: lupaan olla pahentamatta tilannetta yritysten kannalta.

Ja mitä tulee siirtohinnoitteluun, olet Teivo väärässä, kun vertaat sitä suunnitelmatalouteen. Hinnoittelun perusteena käytetään markkinahintoja. Jos markkinahintoja ei käytetä, viranomaiset voivat vaatia oikaisun hinnoitteluun. Viime kädessä tuomioistuin päättää, onko markkinahintoja noudatettu.

Teivo Teivainen: Demokratiaa ei pidä tukahduttaa

Olen kuullut toistuvasti vaatimuksia siitä, että yrityksille pitäisi antaa nykyistä parempi suoja sitä vastaan, että parlamentit muuttavat lakeja vähemmän yritysystävällisiksi. Riston ehdottama yritysten yhteiskuntavastuu ja muunnelma Hippokrateen valasta lienee esimerkki tällaisista vaatimuksista.

Parlamentaarisen demokratian pelisääntöihin kuitenkin kuuluu, että kansanedustajat voivat perustuslain kaltaisten rajoitusten puitteissa säätää lakeja aika vapaasti. Lakien vaikutukset tietenkin jakautuvat usein niin, että toimintaympäristö muuttuu joillekin edullisemmaksi ja toisille taas vähemmän edulliseksi.

On häkellyttävää huomata, miten pontevasti merkittävä osa oikeistoa haluaa tältä osin tukahduttaa parlamentaarista demokratiaa. Esimerkiksi Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen välisissä TTIP-kauppaneuvotteluissa on noussut voimakkaasti esiin se, että yritysten pitäisi voida viedä valtioita nykyistä helpommin oikeuteen, jos valtiot säätävät lakeja, jotka vaikeuttavat yritysten ansaintamahdollisuuksia.

Ehkäpä Risto osaa selittää, miksi nimenomaan yrityksille pitäisi antaa laajat valtuudet hakea korvauksia, jos uudet lait eivät miellytä. Kuulostaa siltä, että yritysmaailman edustajat haluavat poistaa yrittäjäriskiä uudentyyppisen sääntelykoneiston avulla. Puheet vapaasta kaupasta ovat tässä yhteydessä ainakin osittain harhaanjohtavia.

Risto väitti minun olevan väärässä, kun vertasin suuryritysten sisäisessä kaupankäynnissä harjoitettavaa siirtohinnoittelua suunnitelmatalouteen. Riston ensimmäinen peruste oli, että ”hinnoittelun perusteena käytetään markkinahintoja”.

Valitettavasti näin ei kuitenkaan läheskään aina ole. Eri tutkimuksissa ja selvityksissä on löydetty valtavasti esimerkkejä siitä, kuinka vaikkapa appelsiinimehupurkkien tai kuulakärkikynien yksikköhinnat ovat saattaneet olla sadoissa dollareissa, kun yritykset pyrkivät kotiuttamaan voitot siellä, missä se on niille edullisinta.

Epäsuorasti Risto myöntääkin tämän, koska hänen toinen perusteensa on, että ”jos markkinahintoja ei käytetä, viranomaiset voivat vaatia oikaisun hinnoitteluun”. Käytännössä näin ei kuitenkaan ole, koska nykyiset kirjanpitosäännöt, tilastot ja valvonta eivät mahdollista markkinahinnoista poikkeavien hintojen laajaa selvittämistä. Myös tämä ilmentää yritysten roolia poliittisina instituutioina.

Länsimaisen demokratian mukaan poliittisia instituutioita ei tule eristää demokraattisilta arvoilta. Mahdollisuudet yritysten demokratisointiin Risto kumoaa sillä, että se loukkaisi omistusoikeutta. Risto tuo näin hienosti ja rehellisesti esiin omistusoikeiston aatteellisen ytimen.

Miten oikeisto sitten perustelee kapitalistisen omistusoikeuden pyhyyttä?Riston perusteluna on, että sen loukkaamisessa olisi kyse ”Putinin johtamasta Venäjästä tai kommunistisen puolueen Kiinasta”.

Oletan, että Ristokin on kuullut puhuttavan osuuskunnista tai muista kapitalistisesta omistusoikeudesta poikkeavista demokraattisen talouden malleista, joita Venäjältä tai Kiinasta ei juurikaan löydy. Tältä osin Riston retorinen siirto onkin hiukan kömpelö.

Toki on myönnettävä, ettei vasemmistonkaan suunnalta ole viime aikoina kuulunut hirveästi demokraattisia vaihtoehtoja tuotannon ja vaihdannan organisoinnille. Niiden kehittäminen onkin yksi vasemmistolaisen yritysvastuukeskustelun tärkeimmistä tehtävistä.

Risto E.J. Penttilä: Yritystoimintaa ei pidä tukahduttaa

Teivo on huolissaan siitä, että yritykset tukahduttavat demokratian. Minä olen huolissani siitä, että demokratia tukahduttaa yritystoiminnan.

Ennen kuin Teivo huutaa, että ”Risto vastustaa demokratiaa”, totean, että tästä ei ole kysymys. Kyse on siitä, että länsimainen poliittinen järjestelmä on hyvä laatimaan uusia sääntöjä, mutta huono purkamaan niitä.

Hyvä esimerkki purkamisen vaikeudesta on Valtioneuvoston ohjelma, jonka tarkoituksena oli vähentää yritysten hallinnollista taakkaa neljänneksellä. Ohjelma lopetettiin vuonna 2012 ilman tuloksia.

Teivo haluaa tietää, miksi Yhdysvaltain ja Euroopan välisissä TTIP-kauppaneuvotteluissa halutaan suojata yrityksiä sellaisilta poliittisilta päätöksiltä, jotka olisivat niiden etujen vastaisia. Mielestäni tämä asia ei oikein mahdu ”yritysten yhteiskuntavastuu” -otsikon alle, mutta vastaan silti. Yritykset eivät halua erioikeuksia. Ne haluavat nopean, tehokkaan ja neutraalin riidanratkaisumenettelyn.

Palataan sitten perinteisempään keskusteluun yritysten yhteiskuntavastuusta. Eli kysymykseen siitä, riittääkö, että yritykset noudattavat lakia vai voidaanko niiltä edellyttää jotain ekstraa, joka menee pidemmälle kuin lainsäädäntö.

Aloitetaan lainsäädännöstä. On hyvä muistaa, että yrityksillä ei ole vaihtoehtoa: niiden on noudatettava lakia. Poliittisilla päättäjillä sen sijaan on vaihtoehto: he voivat tehdä lakeja, jotka vaikeuttavat yritystoimintaa tai edistävät sitä.

Luulisi, että tässä taloudellisessa tilanteessa poliittiset päättäjät tekisivät kaikkensa helpottaakseen yrittämistä. Tästä ei juuri ole merkkejä. Sen sijaan puhutaan kovasti yritysten yhteiskuntavastuusta.

Voidaanko yrityksiltä sitten edellyttää ”yhteiskuntavastuullista toimintaa”? Jaan kysymyksen useampaan osaan.

Ensiksi: voidaanko yritysten omistajilta ja johdolta vaatia eettistä toimintaa? Ehdottomasti! Samalla tavoin eettistä toimintaa voidaan ja tulee vaatia myös yhtiön työntekijöiltä. Kukaan ei halua tehdä bisnestä yrityksen kanssa, joka toimii epäeettisesti. Onko tämä yritysten yhteiskuntavastuuta vai sen omistajien ja henkilöstön normaalia toimintaa? Mielestäni se on jälkimmäistä.

Voivatko yrityksen omistajat lahjoittaa rahaa hyväntekeväisyyteen? Tietenkin voivat. Onko tämä yrityksen yhteiskuntavastuuta vai omistajien yhteiskuntavastuuta? Mielestäni se on jälkimmäistä.

Voidaanko yritykseltä (instituutiona) vaatia yhteiskuntavastuuta? Voidaan toki, mutta käsite on mielestäni toivottoman epämääräinen.

Joku tarkoittaa yhteiskuntavastuulla sitä, että yritys täyttää raportteja siitä, miten se ehkäisee ilmastonmuutosta, edistää kestävää kehitystä, suojelee ihmisoikeuksia ja varjelee lajien moninaisuutta. Toiselle yhteiskuntavastuu tarkoittaa sitä, että yritys ei saa irtisanoa työntekijöitään. Kolmannelle se tarkoittaa sitä, että yritys ottaa huomioon omistajien, henkilöstön ja asiakkaiden lisäksi myös erilaiset ”stakeholder” -ryhmät.

Pidän enemmän käsitteestä ”yrityskansalainen”. Se viestii siitä, että yrityksen tulee ottaa huomioon yhteiskunta tai yhteiskunnat, joissa se toimii. Kansalaisuuden nojalla ei kuitenkaan voida vaatia ihan mitä tahansa.

Teivo Teivainen on maailmanpolitiikan professori Helsingin yliopiston tutkijakollegiumissa, Rio de Janeiron valtionyliopiston vieraileva professori ja Yritysvastuun umpikuja -kirjan kirjoittaja.

Risto E.J. Penttilä on Keskuskauppakamarin toimitusjohtaja ja entinen kansanedustaja (Nuorsuomalaiset). Hän on koulutukseltaan filosofian tohtori.