4.1.2008 – Ruurik Holm
Vierailin joululomalla Egyptissä ja Jordaniassa. Nämä kaksi arabimaata ovat varsin erilaisia kulttuurisesti, taloudellisesti ja sosiaalisesti. Pinnallisesti tarkasteltuna Jordanian elintaso hipoo ainakin paikoin jo eteläeurooppalaista tai uusia EU-maita, kun taas Egypti rämpii syvällä köyhyyden ja pysähtyneisyyden tilassa.
Mikä mahtaa olla Egyptin ongelmien syy? Kysymys on monimutkainen ja vaikea. Rahavirtojen kohdistuminen Jordaniaan johtuu osittain maan nauttimasta arabimaiden solidaarisuudesta — sijaiseehan Länsiranta virallisesti Jordanian valtion alueella. Egyptin turismi on puolestaan kärsinyt terrori-uhan lisääntymisestä 90-luvulta lähtien.
Perimmäisiin kysymyksiin Egyptin osalta kuitenkin kuuluu: miksi itsenäistymisvuoden 1952 22 miljoonan väkiluku on kasvanut nykyiseen 75-80 miljoonaan maassa, jonka elinkelpoinen pinta-ala on vain 35 000 neliökilometriä? Samaan aikaan Suomen väkiluku on kasvanut hiukan yli 4 miljoonasta reiluun 5 miljoonaan. Eikö Egyptin olisi kannattanut rajoittaa syntyvyyttä? Miksi naisten rooli Egyptissä on edelleen enimmäkseen hyvin perinteinen?
Uskonnon vaikutusvalta voi johtaa irrationaaliseen yhteiskunnalliseen kehitykseen, jossa kaikki lopulta kärsivät. Toisaalta uskonnon tulkinta ja asema riippuu ympäröivän yhteiskunnan kehityksestä. Jordaniassa islam ja länsimainen elämäntyyli elävät rinta rinnan.
Liberaalin ajatusmaailman etenemistä Egyptissä ei helpottane se, että valtion maallinen luonne varmistetaan viime kädessä Hosni Mubarakin yksipuoluediktatuurilla. Länsimaiden, so. USA:n, intressissä on Egyptin säilyttäminen turvallisuuspoliittisena liittolaisena; vapaiden vaalien salliminen voisi johtaa tämän vakauden ainakin hetkelliseen murtumiseen. Yksipuoluediktatuuri puolestaan mahdollistaa sen, että kansalaisten elämänlaadun kohentaminen ei ole hallituksen politiikan keskiössä.
Tämänkertaisen blogini päähuomio liittyy kuitenkin ns. vangin dilemman merkitykseen. Dilemman keskeinen sisältö on, että toimijat A ja B kärsivät, mikäli tavoittelevat toisistaan riippumatta itselleen parasta lopputulosta. Molemmille paras lopputulos saavutetaan vain toimijoiden A ja B yhteistoiminnan kautta.
Egyptin katukauppatapa perustuu tinkimiseen ja jatkuvaan yliaktiiviseen markkinointiin, jossa ostaja yritetään puoliväkisin saada ostamaan kaupustelijalta sellaista, mistä hän ei ole kiinnostunut. Usein transaktioihin liittyy huiputus tai sellaisen yritys. Ostaja ei siis voi luottaa myyjään koskaan eikä missään tilanteessa. Lisäksi kaupanteko ja rahan tavoittelu on tunkeutunut muihinkin paikallisten ja turistien välisiin keskustelutilanteisiin. Koko ajan täytyy epäillä toisen motiiveja, myös aivan tavallisissa keskutelutilanteissa. Mitä hän yrittää myydä? Missä kohtaa tulee huijauksen yritys? Milloin ollaan sellaisessa epämiellyttävässä tilanteessa, josta ei selviä kuin rahalla?
Tavaran tyrkytys ja huijauksen suuri todennäköisyys vähentävät kuluttajien halukkuutta ryhtyä transaktioihin tai ylipäätään hakeutua markkinapaikoille. Siten Egyptissä vallitseva kauppatapa, joka saattaa lyhytnäköisesti palvella yhden myyjän intressejä, koituu koko yhteiskunnan haitaksi. Kyse on eräänlaisesta vangin dilemman sovelluksesta: yhteisen edun toteutuminen edellyttää toimintaa, joka ei ole kenenkään yksittäisen toimijan etu, elleivät muut toimi samalla tavalla. Toisin sanoen: jos kauppias A ei huijaa, hän ei hyödy siitä mitään elleivät myöskin muut kauppiaat lopeta huijaamista.
Vangin dilemma on useiden yhteiskuntapoliittisten ilmiöiden taustalla; se on yksi keskeisimmistä argumenteista ns. voluntarismin sellaista tulkintaa vastaan, jonka mukaan yhteiskunnan pitäisi perustua toimijoiden vapaaehtoisiin sitoumuksiin pikemminkin kuin pakottaviin poliittisiin päätöksiin. Egyptiläisen kauppatavan voidaan katsoa olevan voluntaristisen suosituksen muunnelma, jossa kaupantekoa ei säätele mikään ulkopuolinen auktoriteetti. Egyptiläisen yhteiskunnan todellisuus on kiinnostava opetus tämän yhteiskuntafilosofian seurauksista.
