Koko selonteko on luettavissa täällä.
Valtioneuvoston demokratiapoliittinen selonteko pyrkii kartoittamaan demokratian tilaa Suomessa ja esittää myös konkreettisia linjauksia. Linjausten esittäminen on myönteistä ja demokratiapolitiikka avauksena tervetullut. Suurin kysymys asiakirjassa kuitenkin liittyy demokratiapolitiikan alaan ja asialistaan.
Demokratiapolitiikka määritellään asiakirjassa ennen muuta osallistumisen ja osallistumismahdollisuuksien edistämisen kautta. Voidaan kuitenkin kysyä, onko demokratiapolitiikassa keskeistä osallistuminen vai demokraattisen muutoksen mahdollisuus. On aina mahdollista, että osallistuminen on periaatteessa toimivaa, mutta yhteiskunnallisen muutoksen näkökulmasta näennäistä “kuulemista”.
Olisikin ollut toivottavaa, että demokratiapoliittisessa selonteossa olisi pyritty kunnianhimoisemmin kysymään, miten kansalaisilla olisi aidosti paremmat mahdollisuudet vaikuttaa ympäröivään yhteiskunnalliseen todellisuuteen. Yhteiskuntatieteissä on käyty paljon keskustelua esimerkiksi hallintavallan kasvusta ja kunnallisen päätösvallan de facto yksityistämisestä. Nämä huolet näkyvät asiakirjassa hyvin marginaalisesti. Ongelman voi muotoilla, miten vastataan (professori Marja Keräsen käsittein) “poliittisen osallistumisen epäpolitisoitumiseen”.
Selonteossa viitataan aivan oikein suomalaiseen konsensuspolitiikkaan, mutta jätetään keskustelun ulkopuolelle poliittisen järjestelmämme virkamiesvaltaiset piirteet. Voidaan sanoa, että konsensuspolitiikka syntyy jokseenkin automaattisesti esimerkiksi sellaisista laajasti hyväksytyistä käytännöistä kuin kehysbudjetointi.
Aivan oikein myös viitataan avoimen hallinnon merkitykseen. On kuitenkin kapeaa ajattelua pelkistää kysymys hallinnon avoimuudesta tiedotuksellisiiin kysymyksiin. Avoimen hallinnon keskeinen uhka on toimintojen voimakas ulkoistaminen yksityisille toimijoille liikesalaisuuden piiriin. Esimerkiksi yhtiöittämislain vaikutuksia kunnissa olisi välttämätöntä käsitellä demokratiapoliittisena kysymyksenä.
Demokratiapolitiikan laajempana haasteena voidaan pitää kysymystä “poikkeuksellisten” aikojen vaikutuksesta demokratiapolitiikkaan. Suomessa on 1990-luvun alussa kokemusta siitä, miten demokratian ihanteita siirrettiin sivuun koetun pakon edessä, kun lama oli pahimmillaan. Euroopan Unionin kriisipolitiikassa on tänä päivänä hyvin samanlaisia piirteitä. Olennaista demokratiapolitiikassa olisikin jatkuvuuden korostaminen. Demokratiapolitiikan tulee olla politiikan ala, jota ei voi työntää sivuun prioriteettijärjestyksessä.
On myös olennaista korostaa Suomen poliittista roolia Euroopan Unionin kehityksessä, kun epädemokraattiset piirteet saavat jatkuvasti enemmän valtaa. Euroopan unionin ja EMU:n rakenteelliset rajoitukset julkiselle kulutukselle ovat selvästi demokratian pelkoa.
Selonteossa kiinnostavaa on myös keskustelu suorasta demokratiasta. Keskustelu jää kuitenkin valitettavasti puolitiehen. Suorassa demokratiassa tulisi korostaa ennen kaikkea sitovia välineitä eikä niinkään neuvoa-antavaa, “deliberatiivista” käsitystä. Varsinaisten suoran demokratian välineiden käyttöönotto olisikin toivottavaa kirjata selonteon linjauksiin. Nyt esitetyt linjaukset eivät valitettavasti tue selvityksen omien lähtökohtien toteutumista. Vaarana on, että nostettaessa neuvoa-antavat demokratiainnovaatiot suoran demokratian jalustalle, aiheutetaan osallistuville kansalaisille yhä suurempia pettymyksiä näiden vaikutusmahdollisuuksien jäädessä hyvin marginaalisiksi. Välittömyys ja velvoittavuus kuuluvat elimellisesti suoraan demokratiaan.
Ilahduttavaa selonteossa on keskustelu osallistumisen yhdenvertaisuudesta ja linjaus julkisten tilojen avaamisesta kansalaistoiminnan käyttöön. Julkisten tilojen käyttö on kuitenkin käytännössä kuntien vastuulla, joten linjauksen seurantaan ja toimeenpanoon tulisi kehittää mekanismeja.
Keskustelua osallistumisen yhdenvertaisuudesta olisi toivottavaa tuoda laajempaan kontekstiin. Osallistumisen yhdenvertaisuudessa on kyse yleisemmin yhteiskunnallisesta tasa-arvosta, jolla on useita ilmenemismuotoja. Osallistumisen yhdenvertaisuuden tavoittelu on mahdotonta, jos yhteiskunnassa samaan aikaan eriarvoisuus syvenee esimerkiksi koulutuksen, terveyden, asuinalueiden ym. suhteen.
Voidaan siis todeta, että demokratiapoliittinen selonteko on aloitteena erittäin tervetullut, mutta sen agenda kaipaisi sekä syventämistä että läpileikkaavaa roolia julkisessa hallinnossa. Valtion- ja kunnallishallinnossa on käynnissä tälläkin hetkellä useita suuria hankkeita, joiden vaikutus demokratiaan on kyseenalainen. Demokratiapolitiikan asialistalla tulisi olla tällaisten hankkeiden, EU-politiikan, julkisen päätöksenteon yksityistämisen ja virkamiesvallan kysymykset.
