Kirjamessutorstain 24.10. illalla järjestettiin Postitalossa eurokriisin tilannetta ja laajempia ratkaisumalleja avaava tilaisuus. Puhumassa olivat Le Monde Diplomatiquen saksankielisen laitoksen toimittaja Niels Kadritzke, Hildur Boldt Kalevi Sorsa –säätiöstä ja maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäki. Tilaisuuden järjestivät Vasemmistofoorumi, Kalevi Sorsa –säätiö ja Into Kustannus yhteistyössä. Väkeä oli paikalla vähänlaisesti, mutta keskustelun laatua se ei haitannut.
Kadritzke avasi ennen kaikkea Kreikan tilannetta. Hän muistutti, että Kreikan yhteiskunnalle on ominaista klientilismi: päättäjät ovat jakaneet etuja heitä lähellä oleville tahoille ja yleisemminkin ostaakseen kannatusta, mikä näkyy esimerkiksi valtion menoissa ja verotuloissa. Kadritzken mukaan Kreikan kriisin ymmärtämiseksi on ymmärrettävä ongelman molemmat puolet: klientilismi on toinen puoli, eurojärjestelmän tuottamat ongelmat ja enemmän vahinkoa kuin hyötyä tuottanut kriisin hoito toinen.
Käytännössä eurokriisin hoitoon valittu linja, joka korostaa yritystä tasapainottaa julkinen sektori säästämällä, vaikuttaa näissä yhteiskunnallisissa olosuhteissa juuri rankaisemalla niitä, jotka ovat olleet heikommassa asemassa jo ennen kriisiä.
Kadritzke korosti kotimaansa Saksan roolia. Saksa on pitkälti vastuussa valitusta linjasta talouskriisiin; jopa IMF myöntää tämän linjan ongelmat avoimesti. Saksa hyötyy Etelä-Euroopan ongelmista, mutta Saksan hallitus ei tee mitään ratkaistakseen kriisiä. Kadritzken mukaan hallituksen tulisi selittää kansalaisille avoimemmin, että Saksa on nyt järjestelmän vapaamatkustaja ja euroalueen pitäminen pystyssä (joka on myös Saksan etu) vaatii toisenlaista politiikkaa.
Hildur Boldt esitti keynesiläistä vaihtoehtoa nykyisen eurokriisin ratkaisemiseen. Tällainen linja lähtisi palkkavetoisesta kasvusta ja vahvasta eurooppalaisesta investointiohjelmasta. Julkisen vallan olisi siis taattava tietty investointiaste. Palkkavetoinen kasvu edellyttää myös tasaisempaa tulonjakoa. Nämä Boldtin esittämät ajatukset ovat myös johtoajatuksia Kalevi Sorsa –säätiön äskettäin julkaisemassa kirjassa Taloutta työväelle (kirj. Antti Alaja ja Esa Suominen).
Lisäksi Boldt pohdiskeli esitelmässään, miksi Suomi on lähtenyt Saksan ajamalle vyönkiristyslinjalle, sekä esitteli muutaman tunnetun taloustieteilijän esittämän ”vaatimattoman ehdotuksen” eurokriisin ratkaisemiseksi. Tässä ehdotuksessa pyritään ratkaisemaan kriisin akuutti vaihe olemassa olevien instituutioiden puitteissa muun muassa kehittämällä pankkiunionia, käyttämällä olemassa olevia instituutioita investointien edistämiseen sekä luomalla sosiaalirahasto akuutin hädän ratkaisemiseen.
Heikki Patomäki sanoi olevansa lähtökohtaisesti samaa mieltä kriisin ratkaisusta, mutta ei uskonut Boldtin esittämästä suunnitelmasta olevan kovinkaan paljon hyötyä: olemassa olevien instituutioiden puitteissa ei voida tehdä paljoakaan, vaan lähtökohdaksi on otettava instituutioiden muuttaminen. Esimerkiksi Euroopan Keskuspankin mandaattia olisi muutettava merkittävästi, minkä lisäksi olisi toivottavaa luoda euroopanlaajuisia veroja.
Lisäksi Patomäki esitti konkreettisena avauksena eurooppalaisen työttömyysturvajärjestelmän luomista. Tällainen järjestelmä toimisi institutionalisoituna solidaarisuutena eurooppalaisella tasolla ja myös automaattisena vakauttajana: työttömyyden noustessa jossain maassa järjestelmä työntäisi ostovoimaa tällaiselle alueelle. Tällaiset muutokset kuitenkin edellyttäisivät EU:n perussopimuksen avaamista. Monet eivät halua lähteä tähän, mutta Patomäen mielestä se olisi välttämätöntä.
Patomäen mukaan EU-projekti on kannatettava silloin, kun se toimii askeleena laajemman demokraattisen hallinnan luomiseen. EU on lopulta pieni osa maailmasta, ja kyse on laajemmasta demokraattisten instituutioiden tarpeesta. Tämän hetken poliittiset käänteet voidaankin nähdä testinä sille, osataanko politiikassa ajatella geoterritoriaalisen kuvittelutavan yli. Tämä on vasemmistolle avainkysymys: osataanko esimerkiksi tulonjaon ja verotuksen mekanismeja ajatella funktioiden välisenä (esimerkiksi rahoitussektorin voittojen redistribuutio työtätekeville) vai jumitutaanko puhumaan ”suomalaisten rahoista” vastakohtana esimerkiksi ”kreikkalaisten rahoille”.
Keskustelu oli yleisesti mielenkiintoista ja kulki kiinnostavasti yksittäiskysymysten ja suurten linjojen välillä. Kreikassa on akuutti hätä nyt ja siihen on reagoitava, mutta on jatkuvasti katsottava nykyisen kriisin laajempia merkityksiä.
