Akateemisessa maailmassa, erityisesti yhteiskuntatieteissä, käydään tänä päivänä paljon vääntöä yliopistojen yhteiskunnallisesta identiteetistä. Paraneeko yliopistojen uskottavuus, jos ne asettuvat irralliseksi muusta yhteiskunnasta ja päivänpolitiikasta? Vai lisääkö yliopistojen uskottavuutta nimenomaan se, että ne pyrkivät osallistamaan päätöksentekijöitä, tekemään yhteistyötä kansalaisyhteiskunnan kanssa ja jopa taistelemaan epäoikeudenmukaisuutta vastaan? Jälkimmäinen on ollut monien yhteiskuntatieteen traditioiden itseymmärrys, mutta nyky-yliopistolaitos vaikeuttaa tällaisen identiteetin ylläpitämistä. Yhteiskunnallisesti osallistuvat yliopistoyksiköt sijaitsevat hajallaan irrallisina tutkimusyksikköinä ja konferensseina.
Salzburgin yliopiston yhteydessä sijaitseva etiikan ja köyhyystutkimuksen keskus ja keskuksen säännöllisesti järjestämät konferenssit kuuluvat tähän osallistuvan yhteiskuntatutkimuksen traditioon. Keskus yhdistelee filosofiaa ja yhteiskuntatieteitä, pyrkien muodostamaan kokonaiskuvaa köyhyyden ulottuvuuksista ja siitä moraalisena ongelmana. Samalla keskuksen tavoitteena on toimia köyhyyden vähentämiseksi erityisesti Itävallassa mutta myös maailmanlaajuisesti.
Osallistuin vastikään keskuksen järjestämään verotusta koskevaan kansainväliseen konferenssiin nimeltä Justice, taxation and social policy. Verotus on nostettu keskuksessa viime aikoina keskeiseksi teemaksi, koska valtioiden verotuskyky ja köyhyyden vähentäminen liittyvät niin keskeisesti toisiinsa. Tutkimuksellisia ydinkysymyksiä ovat, miten verotukseen suhtaudutaan, miltä pohjalta verotus on oikeutettua, ja mihin verotus tuli ulottaa.
Verotukseen suhtautuminen on nousussa oleva tutkimusaihe. Erityisesti psykologit ovat kiinnostuneet verojenmaksun motivaation tutkimuksesta. Wienin yliopistossa tehdään paljon kokeellisen psykologian tutkimusta, jossa selvitetään, minkälaisissa olosuhteissa verotus koetaan oikeutetuksi. Perusparadoksi on arvattava: kyselyissä ihmiset kannattavat laajasti hyvinvointivaltion perusrakenteita, mutta verotukseen suhdaudutaan kielteisemmin. Kyselytutkimusten mukaan esimerkiksi pientä verovilppiä ei yleisesti pidetä vakavana rikkeenä. Verojen vastaista ilmapiiriä voidaan havainnollistaa anekdootilla: kyselytutkimusten mukaan 25 prosenttia itävaltalaisista pitää finanssitransaktioveron ja pimeän työvoiman verotuksen nykyistä tasoa liian korkeina – vaikkei kyseisiä veroja ole olemassakaan.
Psykologien selvittäessä tekijöitä, jotka lisäävät verotuksen hyväksyttävyyttä kansalaisten keskuudessa, maakohtaisessa vertailussa esiin nousevat erityisesti valta ja luottamus. Valta tarkoittaa, että kansalaiset uskovat viranomaisilla olevan tosiasiallinen kyky toimeenpanna verotusta kattavasti. Luottamus tarkoittaa, että kansalaiset uskovat julkisten rahojen päätyvän järkevään käyttöön. Kun molemmat indikaattorit ovat korkealla tasolla, verotus nauttii korkeasta legitimiteetistä. Maakohtaisissa vertailuissa nousee esiin myös se kiinnostava havainto, että epävirallisen talouden koko tuntuu korreloivan vahvasti yksityisten palveluiden kannatuksen kanssa. Maissa, joissa merkittävä osa työvoimasta ja taloudellisista transaktioista on virallisen verotettavan talouden piirissä, julkisten palveluiden ja sitä myötä myös korkeamman verotuksen kannatus on suurempi. Tämä tutkimustulos antaa uuden perspektiivin keskusteluun harmaasta taloudesta.
Psykologinen tutkimus on kaiken kaikkiaan kiinnostavaa, mutta perusasetelmaa voi toki kritisoida. Eikö verotuksen nimenomainen idea, peräti määritelmä, ole sen pakollisuus? Tällöin kysymyksen ei tulisi olla, mikä on ihmisen veronmaksumotivaatio, vaan motivaation tai sen puutteen tulisi näkyä eri tavalla verotukseen suhtautuvien ryhmien kannatuksena. Vastaavasti hyväntekeväisyysjärjestöjen kohdalla on luontevaa pohtia, mikä on ihmisten motivaatio lahjoittaa ja miten sitä voidaan lisätä. Voidaan kuitenkin katsoa, että verotuksen legitimiteetillä on kauaskantoisia poliittisia vaikutuksia, joten se on kaikkea muuta kuin yhdentekevää.
Tästä päästään filosofiseen kysymykseen verotuksen legitimiteetistä. Millä perustein verotus on oikeutettua? Oikeutus voi nojata neljänlaisiin tekijöihin. Ensinnäkin julkista rahoitusta tarvitaan perustavien ihmisoikeuksien toteuttamiseen. Tällaisia ovat esimerkiksi koulutus ja terveydenhuolto. Toki nämä voidaan järjestää yksityisinä palveluina, mutta markkinat eivät koskaan voi taata kaikille näitä palveluita. Oikeus tarkoittaa juuri sitä, että yksilöt voivat vaatia näitä. Toiseksi verotuksen avulla luodaan valuutta-alue ja poliittinen yhteisö: kun julkinen kassa on olemassa, ihmisillä on syitä välittää julkisesta politiikasta. Kolmanneksi verotuksella tasataan tulo- ja varallisuuseroja ja vaikutetaan erilaisten toimien kannustimiin. Veropäätöksillä voidaan esimerkiksi kannustaa kuluttamista säästämisen kustannuksella tai junaliikennettä autoliikenteen kustannuksella. Neljänneksi verotuksen avulla rahoitetaan julkishyödykkeet, eli poliisin ja jalkakäytävän kaltaiset välttämättömät yhteiskunnalliset toiminnot ja asiat, joita yksityisillä toimijoilla ei ole kykyä organisoida. Filosofiselle lähestymistavalle on ominaista tutkia näitä jokaista erillisenä kysymyksenä.
Oikeutus ei vielä kuitenkaan kerro, mitkä ovat sopivia verotuksen tasoja ja muotoja. Konferenssissa keskusteltiin paljon esimerkiksi perintöverosta. Tulisiko ihmisillä olla nykyistä parempi oikeus siirtää (kertaalleen verotettua) omaisuutta jälkipolville, vai tulisiko perintöveron olla pikemmin erittäin korkea mahdollisuuksien tasa-arvon takaamiseksi? Useimmissa puheenvuoroissa todettiin kaksinkertaisen verotuksen argumentin ongelmallisuus ja mahdollisuuksien tasa-arvon merkitys. Myös varallisuusverotusta käsiteltiin laajasti. Tutkijoiden keskuudessa on vahvaa yksimielisyyttä siitä, että OECD-maissa läpikäyty varallisuusveron poisto on hyvin ongelmallista. Varallisuuserot ovat poikkeuksetta jyrkempiä kuin tuloerot, ja jako-oikeudenmukaisuuteen pyrkivä veroregiimi on varsin rampa ilman varallisuusveroa. Ajatus varallisuusveron palauttamisesta on monissa maissa lisännyt huomattavasti suosiotaan, kun talouskriisi on nostanut esiin nykyisen yhteiskunnan luokkaluonnetta.
”Yhden prosentin” eli yhteiskunnan ylimmän kerroksen asema suhteessa verotukseen oli toki keskustelua herättävä teema sellaisenaan. Perinteisissä hyvinvointiyhteiskunnissa ollaan tultu tilanteeseen, jossa yhteiskunnan parhaiten toimeentuleva kapea kerros kykenee elämään pitkälti omilla säännöillään, samoin kuin kansainväliset yritykset. Tämä ei murenna itse veropohjaa, koska keskiluokka on edelleen laaja ja veronmaksukykyinen, mutta se herättää vakavia kysymyksiä järjestelyn oikeudenmukaisuudesta. Ylikansalliseksi kapitalistiluokaksi organisoitunut ”yksi prosentti” olisi saatava jollain tavoin samojen sääntöjen piiiriin kuin muut, vaikkei superrikkaiden verotus itsessään olekaan valtioiden rahoituksen riittävä lähde.
Tämä nostaa esiin erään konferenssin perusteemoista, joka oli ”ideaalin” ja ”epäideaalin” teorian suhde. Vaikka meillä olisi jaettu käsitys siitä, minkälainen on oikeudenmukainen veroregiimi, tosielämässä ideaalia ei luultavasti voi soveltaa sellaisenaan. Siksi on kysyttävä, minkälaisia askeleita ”epäideaalin” regiimin suuntaan ollaan halukkaita ottamaan tarkoituksenmukaisuussyistä. Eräs perusongelma on valtioiden rajojen yli liikkuva pääoma. Verotuksen oikeutusta pohtivat ihmiset ovat varsin yksimielisiä siitä, että pääomatuloja tulisi verottaa samalla asteikolla kuin palkkatuloja. Kuitenkin toisinaan esitetään, että tämä saattaa johtaa tappioihin, koska helposti liikkuva pääoma ei jää verotettavaksi. Ajatukset pääoman täyspaosta ovat kuitenkin liioiteltuja, ja pääoman liikkeisiin voidaan myös vaikuttaa poliittisesti. Nämä ongelmat eivät siis ole luonnonlakeja. Lisäksi mikäli verotusta ajateltaisiin vain verottamisen helppouden kannalta, koko verojärjestelmän järki murenisi äkkiä. Verotus ylikeskittyisi helposti verotettaviin kohteisiin kuten työhön ja kiinteistöihin. Oikeudenmukaisuusperiaatteista ei kannata luopua liian helposti, vaikka epäideaalin teorian ongelma onkin todellinen.
Myös verotuksen ulottaminen ylikansalliselle tasolle oli kiinnostava esillä ollut teema. Periaatteessa kaikki verotuksen oikeutukset ovat sellaisia, etteivät ne rajoitu kansallisvaltion sisälle – yhtä lailla ne oikeuttaisivat verotusta ylikansalisella tai globaalilla tasolla. Lisäksi on useita toimintoja, joita nykyinen kansallisvaltioiden kokoelma ei kykene kunnolla hoitamaan. Ilmeisimmät esimerkit liittyvät ympäristönsuojelun kaltaisiin ”globaaleihin julkishyödykkeisiin”.
Kaiken kaikkiaan on tärkeää, että verotuksesta puhutaan nimenomaan oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Verotus on teknistynyt toimintona ja siitä puhutaan liian helposti vain rahasummien ja taloudellisen optimoinnin käsitteillä. Kuitenkin verotuksen vaikutus taloudellisten toimijoiden keskinäisiin suhteisiin on tärkeimpiä verotuksen funktioita. On myös tärkeää käydä keskustelua siitä, mikä on verotusta ohjaava laajempi taloudellinen taustaideologia. Viime vuosikymmenten aikana veroregiimien perusteluja on useimmissa maissa haettu uusklassisen taloustieteen kasvumalleista, joissa nojataan yksittäisten toimijoiden kannustimiin ja investointien houkuttelun merkitykseen. Konferenssissa tuli useaan kertaan esille, että tämä kasvumalli on ideologisissa vaikeuksissa. Nyt olisikin tärkeää tarjota painokkaasti tilalle julkisiin investointeihin ja oikeudenmukaiseen tulon- ja varallisuuden jakoon perustuvaa mallia. Käytännössä detaljimaisemmat veroratkaisut nojaavat aina käsitykseen oikeudenmukaisuudesta ja taloustieteelliseen taustajäsennykseen.
Kotimainen keskustelu näistä aiheista saa muuten lisää virtaa lokakuussa, kun Vasemmistofoorumi julkaisee filosofi Reima Launosen kirjan Kuningasjako. Kirjassa käsitellään nimenomaan verotuksen oikeutusta.
