Vihapuhe on noussut yhteiskunnallisen keskustelun trenditermiksi. Tämä vaikuttaa myös siihen, miten rasismi ja sen vastustaminen ymmärretään. Mitä siis on rasistinen vihapuhe? Kysymystä voidaan lähestyä vertailemalla liberaalia ja vasemmistolaista käsitystä toisiinsa.
Liberaalit valtiot ja kansainväliset instituutiot määrittelevät rasistisen vihapuheen puheeksi, joka kieltää tietyltä yksilöltä tai ryhmältä perus- ja ihmisoikeudet rodullistamalla tämän yksilön tai ryhmän muita vähempiarvoisemmaksi. Rasistisen vihapuheen ominaisuuksiin kuuluu myös väkivallan lietsominen näitä ”toisiksi”, ei ”meiksi”, rodullistettuja kohtaan. Lisäksi sen katsotaan olevan totuudenvastaista ja irrationaalista.
Tällaisena väkivaltaan yllyttävänä, oikeusvaltion periaatteita kyseenalaistavana ja totuutta kaihtavana raivoamisena rasistinen vihapuhe on, liberaalista näkökulmasta katsottuna, epälegitiimiä puhetta par excellence. Vihapuheen kalteva pinta viettää kohti kaaosta, jossa vahvimman oikeus on korvannut perusoikeudet, disinformaatio puolueettoman uutisoinnin ja huutokuoro demokraattisen harkinnan. Kaiken lisäksi kansan takapajuinen maine on syönyt kansainvälisen kilpailukyvyn. Vihapuheelta on suojeltava paitsi sen välittömiä kohteita myös koko liberaalia valtiojärjestystä, jota trumpit ja putinit nyt romuttavat.
Itseasiassa liberaali ajattelu syrjäyttää vihapuheen rodullistetun vastakkainasettelun omalla vastakkainasettelullaan: kunnolliset, luotettavat ja järkevät liberaalit vastaan kelvottomat, epäluotettavat ja järjettömät illiberaalit. ”Meidän” hyvä enemmistömme vastaan ”heidän” paha vähemmistönsä, josta, kumma kyllä, on monessa maassa tullut enemmistö. Antirasistit vastaan rasistit. Populaarissa mielikuvituksessa vastakkainasettelu saa usein myös muodon ”keskiluokkainen kaupunkiälymystö” vastaan ”työväenluokkaiset maalaistollot”.
Vanhan vasemmistolaisen kritiikin mukaan tällaiset vastakkainasettelut marginalisoivat rasismin ongelman. Ne häivyttävät yhteiskunnassa vallitsevan rutiininomaisen sorron: maahanmuuttajien aseman heikentämisen, etnisen profiloinnin, työmarkkinasyrjinnän, rodullistavan opinto-ohjauksen ja niin edespäin. Vihapuheeseen keskittyminen peittää rakenteellisen rasismin. Edelleen sorron synnyttämiin ryhmäkohtaisiin koulutus-, tulo- ja terveyseroihin puuttuminen muuttuu vaikeaksi, jos vastuu rasismista on siirretty yhteiskunnassa valtaapitävästä ytimestä sen työväenluokkaisille laitamille.
Näistä syistä monet vasemmistolaiset antirasistit arvostelevat vihapuheen käsitettä. He ehdottavat, että ”epäolennaisen vihapuheen” sijaan pitäisi analysoida rasismin olennaisia rakenteita ja puheen monitoroimisen sijaan muuttaa instituutioita. Rasismisyytös pitäisi kohdistaa yksittäisten kiihkoilijoiden sijasta koko yhteiskuntaan. Liberalismilla olisi peiliin katsomisen paikka.
Ansioistaan huolimatta vasemmistolaisessa kritiikissä on myös sudenkuoppansa. Ensimmäinen niistä on ilmeinen epäsensitiivisyys vihapuheen uhreja kohtaan. Kun huomio käännetään yksilön kokemuksista abstrakteihin rakenteisiin, eikö silloin riskinä ole yksilöllisen kärsimyksen vähätteleminen? Toinen vaara on salliva ja periksi antava suhtautuminen rasistisia solvauksia ja solvaajia kohtaan. Kun vastuu rasismista siirretään yksilöiltä takaisin yhteiskunnalle, eikö vihapuhujat päästetä silloin kuin räksyttävät koirat veräjästä?
Mutta pohjimmiltaan vasemmistolainen ajatus, jonka mukaan vihapuheeseen keskittyminen veisi huomion pois rakenteelliselta rasismilta, tuntuu vanhentuneelta. Kun Donald Trump joulukuussa 2025 herjasi somalialaisia, hänen sanansa tuskin ehtivät irrota kielenkannoista, kun ICE oli jo toimeenpanemassa Minnesotan somalien karkotusmääräyksiä. Valtion rakenteellista rasismia oli turha paljastaa vihapuheen takaa, kun vihapuhe itse paljasti rakenteensa. Tämä pätee kaikkialla, missä äärioikeisto hallitsee: sen sijaan, että institutionaalista väkivaltaa häpeiltäisiin tai piiloteltaisiin, siitä ollaan ylpeitä ja sitä halutaan esitellä.
Onko äärioikeiston nousu siis tehnyt liberaalin antirasismin vasemmistolaisesta kritiikistä tarpeetonta?
Mielestäni näin ei ole käynyt. Sen sijaan vasemmistolaisen liberalismikritiikin painopisteen täytyy muuttua. Ja sitä muutettaessa voidaan paikata myös vasemmistolaisen kritiikin edellä mainitut valuviat: vihapuheen vahingollisuuden vähättely ja vihapuhujien vastuun aliarvioiminen.
Kritiikin päivittäminen lähtee liberalismin ja äärioikeiston välisen suhteen tarkastelemisesta sekä liberaalin antirasismin ja autoritaarisen vihapuheen välisen yhteyden uudelleen arvioimisesta. Kuten tekstin alkupuolella todettiin, liberaalissa antirasismissa esitetään edelleen, että äärioikeiston rasistinen vihapuhe on jotain sellaista, mihin liberaalilla ajattelulla ei ole osaa eikä arpaa. Samoin vakuutetaan, ettei liberaali valtio demokratioineen, oikeusvaltioineen ja markkinatalouksineen ole perusrakenteeltaan rasistinen vaan antirasistinen – rasistinen se on vain sattumalta ja silloin tällöin. Liberalismi määrittelee itsensä yhä uudelleen erottautumalla fasismista.
Vasemmiston antikapitalistinen antirasismi vastaa tähän rajanvetoon historiallistamalla ja kontekstualisoimalla. Ensinnäkin se osoittaa, että liberaalin diskurssin omat käsitteelliset binäärit, kuten rationaalinen/irrationaalinen, suvaitsevainen/ei-suvaitsevainen, liberaali/autoritaarinen ja yritteliäs/laiska, ovat äärioikeistolaisen vihapuheen rakennuspalikoita. Tavallisesti vihapuhe myös asettuu liberaalin valtion taakse ja puolustaa sen institutionaalisia järjestyksiä, etenkin valtion rajoja ja yksityistä omistusoikeutta. Vihapuheen tavanomainen ydinviesti on: liberaaleja instituutioita on suojeltava irrationaalisilta, autoritaarisilta ja rikollisen laiskoilta maahanmuuttajilta.
Laadullisesti vihapuhe ei eroa “järkevästä maahanmuuttokritiikistä”, vaikka onkin edellistä kärjistetympää, kattavampaa ja julmempaa. Vihapuhe voimistaa liberaalin diskurssin erotteluja ja kaksijakoisuuksia, joita ilman se itse olisi mahdotonta.
Toiseksi antikapitalistiset antirasistit demonstroivat, miten vihapuheen materiaalinen voima on peräisin liberaalin valtion sille tarjoamasta infrastruktuurista. Valtiot alkoivat tosissaan kontrolloimaan maahanmuuttoa vasta 1800-luvun lopulta lähtien, ja 1970-luvulta alkaen niin liberaalit kuin konservatiivisetkin hallitukset ovat rakentaneet nykyaikaisen rajavalvonnan perusrakenteen. Yhdysvalloissa jo Barack Obaman hallinto karkotti yhteensä yli 5 miljoonaa siirtolaista. Liberaalit ovat siis osallistuneet sen globaalin väkivaltakoneiston rakentamiseen ja ylläpitämiseen, jota autoritaaristen johtajien, kuten Trumpin, vihapuhe nyt käskyttää ja kärjistää. Vihapuhe tehostaa raja-apparaattia, jota ilman se itse olisi voimatonta.
Liberaalit käsitejärjestelmät ovat siis avittaneet rasistisen vihapuheen valtavirtaistumista samoin kuin liberaalit valtiokoneistot ovat edesauttaneet äärioikeiston vaarallistumista. Häivyttäessään nämä yhteydet liberaali antirasismi jää avuttomaksi äärioikeiston edessä. Sen käsitteelliset linssit osoittautuvat sameiksi ja ehdottamat toimet täysin riittämättömiksi. Presidentin vihapuhetta ei noin vain poisteta nettipalstoilta, ja on hankala kriminalisoida solvauksia, jotka tulevat lainsäätäjien suusta. Entä miten liberaali valtio ajattelee tukevansa vihapuheen uhria, kun tämä on jo lennätetty rajojen ulkopuolelle, viranomaisten tavoittamattomiin?
Liberaalit, jotka eivät onnistu omien instituutioidensa, kuten rajojen ja yksityisen omistusoikeuden, kyseenalaistavassa arvioinnissa, eivät pysty haastamaan vihapuhetta, joka käyttää liberaalia valtiota alustanaan.
Juuri tästä syystä liberaalin antirasismin vasemmistolaista kritiikkiä tarvitaan edelleen. Sitä tarvitaan, koska se voi vapauttaa antirasismin vanhentuneista käsityksistä ja tehonsa menettäneistä toimista. Sitä tarvitaan, koska sen avulla voidaan uudelleen määritellä vanhentuneita käsitteitä.
Millainen sitten olisi uusi vasemmistolainen määritelmä tämän esseen keskeisestä käsitteestä, “vihapuheesta”?
Ensinnäkin tässä määritelmässä vihapuhe käsitettäisiin rakenteelliseksi rasismiksi. Rakenteellisena vihapuhetta pidettäisiin siksi, että sen ymmärrettäisiin ammentavan voimansa hallitsevista diskursseista, kuten rationaalisen ja irrationaalisen erottelusta, ja vallitsevista valtiokoneistosta, kuten rajavalvonnasta. Toiseksi vihapuhe hahmotettaisiin rakenteistavaksi rasismiksi. Rakenteistavana vihapuhetta pidettäisiin taas siksi, että sen nähtäisiin vahvistavan niitä diskursseja ja valtiokoneistoja, joiden uumenista se itse kumpuaa.
Uusi vihapuheen määritelmä kiertäisi myös vasemmiston vanhan liberalismikritiikin karikot. Kun vasemmisto ymmärtäisi vihapuheen rakenteelliseksi, sen ei tarvitsisi vähätellä yhdenkään uhrin kokemusta “rakenteellisen painopisteen” nimissä. Sen sijaan se asettaisi painonsa jokaisen uhrin puolelle samalla, kun repisi alas ne rakenteet, jotka tuottavat uusia uhreja. Yhtä lailla, kun vasemmisto ymmärtäisi vihapuheen rakenteistavaksi, sen ei tarvitsisi vapauttaa yhtäkään vihapuhujaa vastuusta. Sen sijaan se tuomitsisi jokaisen rasistin samalla, kun kaataisi ne instituutiot, jotka kasvattavat uusia rasisteja.
Kuva: Sonja Tolonen
