Kun mediassa puhutaan erityisesti työperusteisesta maahanmuutosta, viitataan usein talouskasvuun ja hyvinvointivaltion rahoitukseen. Humanitäärinen maahanmuutto sen sijaan kehystetään yhä enemmän turvallisuuskysymykseksi niin mediassa kuin varsinaisessa maahanmuuttopolitiikassa, sekä kansallisella että kansainvälisellä tasolla. Juuri julkaistussa raportissa ”Pakkosiirtolaiset uhkana ja vihollisina” pureudun juuri jälkimmäiseen tematiikkaan. Kysyn, miksi nykyaikana on normaalia puhua turvapaikanhakijoista, ilman laillista oleskeluoikeutta olevista siirtolaisista eli paperittomista tai kansainvälisen suojelun piirissä olevista mahdollisena yhteiskunnallisena uhkatekijänä.
Tutkimuksessa on puhuttu poliitikkojen pyrkimyksistä häivyttää tietoiset päätökset heikentää hyvinvointivaltion rakenteita tekemällä maahanmuuttajista syntipukkeja ja siten rajoittaa maahanmuuttoa. Tässä raportissa lähestyn aihetta läheisestä mutta hieman eri näkökulmasta: miten maahanmuuttopolitiikan käytänteet ylläpitävät ajatusta pohjoismaisesta hyvinvointivaltiosta rajoitettuna yhteisönä? Keskeinen teesini on, että pakkosiirtolaisten eli kaikkien pakenemaan joutuneiden näkeminen turvallisuuskysymyksenä on tietoinen strategia suosia tuotteliaaksi nähtyjä maahanmuuttajia. Toisaalta avoimen rasistiset argumentit pakkosiirtolaisten tulon rajoittamisesta kertovat myös siitä, että maahanmuuttopolitiikassa vaikuttavat oleellisesti myös ajatukset hyvinvointivaltiosta kotimaan kansalaisten etuoikeutena ja kansallisvaltiosta ulossulkevana yhteisönä.
Turvapaikkapolitiikka on kiristynyt viimeisen 15 vuoden aikana sekä Suomessa että Ruotsissa. Samaan aikaan on kiristynyt myös Euroopan unionin yhteinen turvapaikkapolitiikka. Raportin analyysistä selviää, että siinä, missä suomalaisessa turvapaikkapolitiikassa turvallisuusnäkökohdat ovat olleet jo 2010-luvun alussa jossain määrin läsnä, ruotsalainen turvapaikkapolitiikka on muuttunut varsin ihmisoikeusmyönteisestä kriisipuheen sävyttämäksi. Kun Suomessa Venäjän hyökättyä Ukrainaan vuonna 2022 turvapaikanhakijoita on pidetty jopa sotilaallisena uhkana, Ruotsissa heitä, kansainvälistä suojelua saavia ja paperittomia valvotaan yhä tiiviimmin ja heitä pidetään yhteiskuntaa sisältä hajottavana voimana.
Turvapaikkapolitiikka on siis molemmissa maissa juuri nyt erityisen turvallistunut eli muuttunut tavanomaisesta poliittisesta kysymyksestä turvallisuuskysymykseksi. Sekä Suomessa että Ruotsissa turvallisuuspuhetta ovat sävyttäneet rasistiset näkemykset turvapaikanhakijoista sekä väitteet hyvinvointivaltion rasittumisesta etenkin vuoden 2015 ”pakolaiskriisin” aikana. Hyvinvointivaltion kriisi on ollut jokseenkin olennaisempi näkökulma Ruotsissa, kun taas Suomessa rasistinen puhe pakkosiirtolaisista on ollut keskeisempää. On myös huomattavaa, kuinka suuret valtapuolueet Suomessa ja Ruotsissa ovat jakaneet restriktiivisen näkemyksen turvapaikkapolitiikasta etenkin vuodesta 2015 eteenpäin.
Suomessa etenkin tämän vuoden aikana media ja poliitikot ovat valjastaneet käsitteen ”välineellistetty maahantulo” keskeiseksi retoriseksi työkalukseen. Käsite näkyy niin kutsutun käännytyslain myötä myös tänä vuonna hyväksytyssä EU:n muuttoliike- ja turvapaikkasopimuksessa. Käsite on kuitenkin epämääräinen, eivätkä siirtolaisuutta EU:n ja Valko-Venäjän välisellä rajalla tutkineen Aleksandra Ancite-Jepifánovan mukaan sen tuomat mielikuvat turvapaikanhakijoista vieraan valtion agentteina tai sotilaallisena uhkana vastaa todellisuutta. On myös kiinnostavaa, että Suomessa on eroteltu turvapaikanhakijoita ”aidoiksi” ja ”perusteettomiksi” varsin ahkerasti. Jo vuonna 2015 jotkut poliitikot ihmettelivät, miksi ”nuoret, terveet miehet” hakevat turvapaikkaa hienot vaatteet päällään ja iPhonet taskuissaan.
Yllä olevat esimerkit turvapaikkapoliittisesta keskustelusta ja toisaalta ihanteet tuotteliaista ja korkeasti koulutetuista maahanmuuttajista kertovat siitä, että Suomessa on taipumus luokitella maahanmuuttajia varsin jäykkiin, yksinkertaistettuihin ja epätodenmukaisiin kategorioihin. Tämä toisaalta näkyy myös rakenteellisella tasolla. Työ- ja elinkeinoministeriö vastaa työperäisestä maahanmuutosta fokuksenaan osaamiseen ja innovaatioihin keskittyminen. Humanitäärisestä maahanmuutosta vastaa taas sisäministeriö, jonka hallinnonalaan kuuluvat myös sisäisestä turvallisuudesta vastaavat organisaatiot, kuten poliisi ja rajavartiolaitos. Tämä on ongelmallista, sillä sen lisäksi, että muuttoliikkeet ovat tosiasiassa varsin sekoittuneita keskenään, Suomessa on taipumus nähdä maahanmuuttajat ikään kuin kilpailua painottavan hyvinvointivaltion palapelin puuttuvina osina. Sopimattomiksi mielletyt palat pyritään siirtämään syrjään, ja oman näkemykseni mukaan turvallistaminen on osa tätä ilmiötä. Kankeasta lokeroinnista seuraava iso tragedia on se, ettei Suomessa kyetä tarpeeksi hyvin näkemään siirtolaisia heidän taustoistaan riippumatta yksilöinä suomalaisten tavoin. Kun puhumme kotoutumisesta ja sen onnistumisesta, asetamme maahanmuuttajille ihanteita, joihin kaikki suomalaisetkaan eivät istu.
Samalla kuin turvallisuuteen liittyvien käsitteiden haastaminen maahanmuuttokeskustelussa on tärkeää turvallistamiseen vaikuttamiseksi, olisi Suomessa syytä tarkastella laajemmin sitä, miten viranomaiset ja järjestelmämme kohtaavat maahanmuuttajat. Yksi keino olisi käsitellä kaikkea siirtolaisuutta saman ministeriön alaisuudessa. Samalla maahanmuuttajia tulisi osallistaa yhä aktiivisemmin osaksi lainvalmisteluprosesseja. Tarvitsemme päättäjiä erilaisista taustoista. Lopulta olisi tärkeää lisätä suomalaisten ja maahanmuuttaneiden keskeistä vuorovaikutusta. Kun puhumme turvapaikkapolitiikasta, on tärkeä muistaa, ettemme kukaan voi valita, synnymmekö pakolaiseksi. Kyky empatiaan tekee ihmisestä ihmisen.
Kuva: DJM Photos / CC BY 2.0 / Flickr