On vaikea keksiä viime vuosikymmeniltä yhtä keskeistä ja yhtä vähälle huomiolle jäänyttä politiikan alaa kuin kilpailupolitiikka. Sillä tarkoitetaan työ- ja elinkeinoministeriön määritelmän mukaan toimintaympäristöä, jossa yrityksillä on tasapuoliset toimintaedellytykset ja mahdollisuus menestyä osaamisen avulla. Viime vuosikymmeninä se on harvakseltaan muistuttanut olemassaolostaan: se on noussut keskusteluihin lähinnä silloin, kun kilpailuviranomaiset onnistuvat paljastamaan esimerkiksi jonkun kartellin – eli kielletyn kilpailijoiden välisen yhteistyön.
Mutta milloin muistat viimeksi kuulleesi jonkin suomalaisen tai edes eurooppalaisen poliitikon esittävän vaatimuksia kilpailupolitiikasta? Esittävän vaikkapa jonkin yhtiön pilkkomista tai ainakin parempia työkaluja siihen, että näin voitaisiin jossain tilanteessa tehdä? Vaikka eurooppalainen keskustelu on viime vuosina käynnistynyt, tämä voi olla helposti visainen kysymys.
Kansainvälisesti kilpailupolitiikan ympärillä pitkään vallinnut hiljaisuus on siis nyt murtumassa. Amazonin, Applen, Metan ja Alphabetin kaltaisten digijättien hallinnoimien alustojen valta on nostanut kilpailupolitiikan tapetille sekä Yhdysvalloissa että hiljalleen myös Euroopan unionissa (EU). Suomessa aihepiiriä koskeva keskustelu on kuitenkin vielä lähtötelineissään.
Kiinnostuksen puute kilpailupolitiikkaa kohtaan Pohjolassa on sikäli erikoista, että meiltä löytyy erittäin keskittyneitä aloja, joiden merkitys sekä taloudessa että ihmisten arjessa on huomattava. Mieleen tulevat erityisesti nopeasti keskittyvät terveys- ja hoivapalvelujen markkinat, parin suuryhtiön hallitsema rakennusala sekä vähittäiskauppa. Pienemmistä aloista elokuvateatterien markkinoilla Finnkino hallitsee noin 60 prosenttia markkinoista.
Mutta mistä kilpailupolitiikan paluussa tarkemmin ottaen on kyse?
Yli vuosisata kilpailupolitiikkaa
Kilpailupolitiikan ruususen uni viime vuosikymmeninä on ollut kansainvälinen ilmiö. Sen taustojen perkaaminen on luontevaa aloittaa Yhdysvalloista, jossa herättiin 1800-luvun loppupuolella suurten monopolien valtaan etenkin maan rautateillä ja öljyteollisuudessa.
Vallan keskittymiseen reagoitiin vuoden 1890 Sherman Antitrust Actilla, joka kielsi kilpailua rajoittavat sopimukset sekä yritykset hankkia monopoliasema keskeisillä markkinoilla. Kaksi vuosikymmentä myöhemmin Yhdysvaltain korkein oikeus pilkkoi kuuluisassa päätöksessään Standard Oil -öljy-yhtiön 43 eri yritykseen. Kilpailuoikeutta sovellettiin tiukasti myös tätä seuranneina vuosikymmeninä.
Tuulet kääntyivät kuitenkin toisen maailmansodan jälkeen. Chicagon yliopistosta levisivät uudet tuon ajan taloustieteestä ammentaneet ajatukset, joiden mukaan määräävällä markkina-asemalla ja sen tuomalla rakenteellisella vallalla ei ole merkitystä, kunhan hinnat pysyvät alhaalla kuluttajien hyvinvointia tukien. Tämä oikeustaloustieteeksi nimetty suunta alkoi dominoida maan kilpailupolitiikkaa, kun lukemattomat juristit ja poliitikot omaksuivat sen yliopistojen luentosaleissa.
Euroopassa oikeustaloustiede ei koskaan saanut vastaavaa jalansijaa, vaikka kyllä sitä täälläkin tehdään ja opetetaan. Eurooppalaista – ja etenkin Euroopan unionin (EU) – kilpailupolitiikkaa muovasi saksalainen ordoliberalismi, joka ei lämmennyt yksityisten monopolien kieltämiselle: heidän mielestään niiden hyödyllisyyttä tai ongelmia tuli arvioida lähinnä niiden tuottamien taloudellisten tuloksien kautta. Katveeseen jäivät esimerkiksi pääoman tai suuryhtiöiden rakenteelliseen valtaan liittyvät kysymykset. Ne olivat ordoliberalismia seuraten vähänlaisesti agendalla myös Euroopan Yhteisöä ja EU:ta synnytettäessä.
Nyt tilanne on muuttunut sekä EU:ssa että Yhdysvalloissa, ja muutosta ovat siivittäneet digijättien monopolistisiin käytäntöihin liittyvät tutkinnat ja kilpailua haittaavasta toiminnasta langetetut jättimäiset sakot. EU:n uusi digisääntely nostaa sakkojen purevuutta digialalla: digimarkkinasäädös tekee mahdolliseksi langettaa digijäteille sakkoja, jotka vastaavat jopa 10 prosenttia niiden liikevaihdosta.
Yhdysvalloissa puolestaan iso virstanpylväs on ollut Joseph Bidenin presidenttikausi ja etenkin kriittisen oikeustieteilijän Lina Khanin nimittäminen maan kilpailuviraston johtoon. USA:ssa tämä on johtanut useisiin sekä kilpailuviraston että senaatin puitteissa tehtyihin selvityksiin, mutta esimerkiksi digialan yhtiöiden pilkkomista kilpailun tukemiseksi ei olla nähty.
Mitä seuraavaksi?
Euroopan unionissa on vastikään aloittanut uusi komissio, joka vielä etsii rooliaan. Kilpailupolitiikka olisi syytä nostaa keskeiseen rooliin – ja tämän toivoisi näkyvän myös Suomen EU-vaikuttamisessa. Konkreettisia työkaluja ja ehdotuksia löytyy esimerkiksi keväällä julkaistusta kansalaisjärjestöraportista Rebalancing Europe.
Kyseisessä raportissa esitetään muun muassa aidon kilpailun tukemisen nostoa komission läpileikkaavaksi tavoitteeksi sekä demokratian tukemisen korottamista yhdeksi kilpailupolitiikan päämäräksi. Jälkimmäinen tavoite on noussut ajankohtaiseksi, kun poliittista keskustelua käydään yhä useammin digijättien hallitsemien alustojen ja algoritmien huomassa.
Lisäksi raportissa esitetään kilpailupolitiikan tulkitsemista tavoilla, joka mahdollistaa aktiivisen vihreän siirtymänkin vaatiman aktiivisen teollisuus- ja innovaatiopolitiikan. Niin ikään se mahdollistaisi kilpailun toteutumisen tutkimusta koko liiketoiminta-alojen tasolla, eikä vain yksittäisissä yrityksissä, kuten nykyään.
Tällaista debattia kilpailupolitiikan päämääristä – ja niiden vaatimista työkaluista – olisi syytä käydä nykyistä vahvemmin täälläkin. Ehkäpä samalla voitaisiin viritellä uusia ideoita siihen, mitä työkaluja alussa mainitsemieni tärkeiden suomalaisten alojen keskittymisen kääntämiseksi voitaisiin löytää.
Kirjoittaja on maailmanpolitiikan yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa.
