Haluan aloittaa kiittämällä Uurika Lainetta ja Eero Lipposta tästä raportista.
Raportin lukeminen oli minulle tärkeä kokemus. Se oli myös raskas kokemus, koska monet raportissa kuvatut ilmiöt eivät ole minulle teoriaa. Ne ovat asioita, joita olen nähnyt, kokenut ja joista olen puhunut vuosia.
Siksi haluan sanoa heti alkuun:
kiitos teille rohkeudesta.
Suomessa puhutaan paljon tasa-arvosta, yhdenvertaisuudesta ja hyvinvointivaltiosta. Harvemmin kuitenkaan uskalletaan kysyä, kenelle hyvinvointivaltio todella toimii ja kenelle ei.
Raportin viidennen luvun vahvuus on siinä, että se uskaltaa tarkastella tätä kysymystä rehellisesti.
Älkää kuitenkaan aloittako lukemista sieltä – se olisi kuin kurkistaisi TV-sarjan loppuratkaisun etukäteen tai söisi jälkiruoan ennen pääruokaa. Houkuttelevaa ehkä, mutta ei suositeltavaa.
Erityisesti Suvi Keskisen tutkimuksen kautta raportti osoittaa, että ajatus hyvinvointivaltiosta kaikkien yhteisenä turvaverkkona ei aina vastaa todellisuutta. Hyvinvointivaltio voi samalla sekä suojella että sulkea ulos. Se voi tuottaa turvaa toisille samalla kun se tuottaa epävarmuutta toisille.
Tämä on keskustelu, jota Suomessa ei ole käyty riittävästi.
Siksi tarvitsemme lakisääteisen Antirasismin suunnitelman, joka kulkee käsi kädessä yhdenvertaisuussuunnitelman kanssa.
Mutta emme tarvitse ohjelmaa, joka keskittyy vain yksilöiden ennakkoluuloihin.
Emme tarvitse ohjelmaa, joka käsittelee rasismia pelkästään yksittäisinä tekoina tai väärinä asenteina.
Tarvitsemme suunnitelman, joka on rakennettu Suomen yhteiskunnalliseen todellisuuteen.
Suunnitelman, joka tunnistaa, että rasismi ei ole vain yksilöiden ongelma vaan myös rakenteiden ongelma.
Suunnitelman, joka uskaltaa sanoa ääneen, että suomalaisessa yhteiskunnassa on rasismia.
Suunnitelman, joka kykenee puuttumaan rasistisiin tilanteisiin, käsittelemään niitä ja muuttamaan niitä turvallisia rakenteita.
Suunnitelman, joka kouluttaa ihmisiä, työyhteisöjä, viranomaisia, kouluja, puolueita ja eri rakenteita antirasistisiksi.
Dataa meillä jo on.
Tutkimusta meillä jo on.
Tietoa meillä jo on.
Poliittinen tahto puuttuu.
Ja tiedämme kaikki miksi.
Koska rasismin purkaminen tuottaa kipua.
Se pakottaa katsomaan historiaa.
Se pakottaa katsomaan valtaa.
Se pakottaa katsomaan etuoikeuksia.
Ja se herättää häpeää, puolustautumista ja paljon vihaa.
Siksi rasismista on usein helpompi vaieta kuin kohdata se.
Raportin yksi tärkeimmistä ansioista on se, että se näyttää, miten rodullinen kapitalismi ei koske ainoastaan työmarkkinoita tai palkkoja.
Se määrittää myös sitä, kuka saa elää turvallisesti.
Kuka saa käyttää yhteiskunnan resursseja.
Kenen elämä nähdään arvokkaana.
Kenen tulevaisuus nähdään investoinnin arvoisena.
Erityisen tärkeänä pidän raportin viidettä lukua, jossa käsitellään sosiaalista uusintamista.
Haluan kiittää kirjoittajia siitä, että he nostavat näkyväksi työn, josta Suomessa puhutaan aivan liian vähän.
Globaali rodullinen kapitalismi ei perustu ainoastaan näkyvään palkkatyöhön.
Se perustuu myös valtavaan määrään hoivaa, ylläpitoa, kasvattamista, siivoamista, ruokkimista, kuuntelemista ja huolenpitoa.
Globaali rodullinen kapitalismi perustuu työhön, jota tekevät usein ei-valkoiset ja erityisesti ei-valkoiset naiset.
Työhön, joka on huonosti palkattua tai kokonaan palkatonta.
Työhön, jota ilman, koko suomen talous romahtaisi.
Silti juuri tämä työ jää usein näkymättömäksi.
Tämä ilmiö muistuttaa meitä siitä, että ei-valkoisilta ihmisiltä odotetaan edelleen lännen ylläpitämistä.
TransAtlantin orjakaupan aikana mustien ihmisten työ rakensi lännen vaurautta.
Tänään monet ei-valkoiset työntekijät ylläpitävät lännen hyvinvointia hoivatyöllä, jota ilman yhteiskunta ei toimisi.
Muoto on ehkä muuttunut.
Mutta logiikka ei ole kadonnut.
Raportti kuvaa hyvin sitä, miten Suomessa hoivatyön kriisi ratkaistaan yhä useammin rekrytoimalla työntekijöitä Filippiineiltä, Vietnamista, Itä-Euroopasta ja muualta.
Samaan aikaan leikataan sosiaali- ja terveyspalveluista.
Samaan aikaan hyvinvointialueet irtisanovat työntekijöitä.
Samaan aikaan työehdot heikkenevät.
Tämä ei ole sattumaa.
Se on Orpon, Purran ja koko hallituksen poliittinen valinta.
Ei-valkoiset ja maahan muuttaneet naiset kantavat yhä suuremman osan suomalaisen yhteiskunnan hoivatyöstä.
Samaan aikaan heidän asemansa on usein muita haavoittuvampi.
Monen oleskelulupa riippuu työnantajasta.
Monen koulutus jää tunnustamatta.
Moni korkeasti koulutettu ihminen työskentelee tehtävissä, jotka eivät vastaa hänen osaamistaan.
Raportti osoittaa myös, että kyse ei ole vain maahanmuutosta.
Kyse on luokasta.
Kyse on sukupuolesta.
Kyse on rodullistamisesta.
Hyvätuloiset perheet Suomessa voivat ostaa hoivaa ja siivousta.
Mutta joku tekee sen työn.
Usein korkeakoulutettu ei-valkoinen.
Tämä ei poista eriarvoisuutta.
Se siirtää sitä.
Yksi raportin kiinnostavimmista kohdista on keskustelu Angela Davisin ja Silvia Federicin näkökulmista.
En halua astua heidän välilleen.
Haluan vain todeta, että molemmat yrittävät vastata samaan kysymykseen:
Miten vapauttaa naiset näkymättömän työn hyväksikäytöstä?
Angela Davis oli oikeassa muistuttaessaan, että hoivan siirtäminen kodin ulkopuolelle oli tärkeä askel tasa-arvon kannalta.
Ja samalla Federici ja raportti näyttävät myös, että tämä ei yksin riittänyt.
Eriarvoisuus ei kadonnut.
Se siirtyi.
Monissa tapauksissa valkoisten keskiluokkaisten naisten taakka keveni samalla kun ei-valkoisten naisten työtaakka kasvoi.
Siksi meidän täytyy puhua yhtä aikaa sukupuolesta, luokasta ja rasismista.
Yksi raportin vahvimmista opetuksista liittyy tiedon ja vallan suhteeseen.
Tämä on asia, josta haluan puhua suoraan myös vasemmistolle.
Suomessa valkoinen intellektualismi nähdään usein tiedon ylimpänä vartijana.
Joka määrittää, kuka saa puhua.
Mistä saa puhua.
Miten saa puhua.
Ja kuka katsotaan asiantuntijaksi.
Mutta minä väitän, että ihmiset, jotka elävät rasismin todellisuutta joka päivä, ovat myös asiantuntijoita.
Mustat ja ruskeat ihmiset tuntevat rasismin paitsi tutkimuksesta myös kokemuksesta.
Historian kivusta.
Perheiden muistoista.
Arjen kohtaamisista.
Silti usein juuri silloin, kun ei-valkoiset ihmiset puhumme omasta todellisuudestamme, meidän asiantuntijuutemme asetetaan kyseenalaiseksi.
Miksi?
Miksi ihminen, jolla on sama koulutus, nähdään vähemmän uskottavana kuin valkoinen kollegansa?
Mistä tulee tämä ylimielinen tunne, että joku tietää paremmin vain siksi, että hän kuuluu enemmistöön?
Tämä kysymys koskee myös vasemmistoa.
Meidän on vihdoin uskallettava katsoa peiliin.
Liian usein antirasismista puhutaan, mutta ei-valkoisten ihmisten tietoa ei silti kohdella tasavertaisena.
Minua huolestuttaa, että joskus tämä muistuttaa niitä hierarkkisia ajattelutapoja, joita eurooppalainen rotutiede ja eugeniikka aikanaan rakensivat.
Ei tietenkään samassa muodossa.
Mutta samassa oletuksessa siitä, että joidenkin tieto on luonnostaan arvokkaampaa kuin toisten.
Jos todella haluamme olla antirasisteja, meidän täytyy purkaa myös nämä tiedon hierarkiat.
Tiedän, että jotenkin on vaarallista kyseenalaistaa suuria nimiä. Mutta filosofian ensimmäinen oppitunti on, että mikään ajatus ei ole kritiikin yläpuolella. Ei Marx, ei Engels, ei kukaan.
Siksi ymmärrän Cedric Robinsonin pettymyksen. Jos puhumme työväen oikeuksista, meidän on puhuttava myös mustien ja ruskeiden työntekijöiden oikeuksista. Jos puhumme kapitalismista, emme voi vaieta transatlanttisesta orjakaupasta, jonka riistolle suuri osa lännen vauraudesta rakennettiin.
Historiaa ei saa valikoida. Oikeus, joka kuuluu vain osalle ihmisistä, ei ole oikeutta lainkaan.
Raportin kuudes luku Césairesta, Sivanandanista ja mustasta radikaalista perinteestä on tässä erittäin tärkeä.
Césaire muistuttaa meitä siitä, että rasismia ei voi ymmärtää pelkästään luokkakysymyksenä.
Kolonialismi, rasismi ja rodullistaminen eivät ole sivuseikkoja.
Ne ovat yhteiskunnallisen todellisuuden ytimessä.
Sivanandan puolestaan muistuttaa meitä siitä, että antirasismi ei voi jäädä yksilöiden asenteiden muuttamiseksi.
Sen täytyy kohdistua Rakenteisiin ja Valtaan.
Juuri siksi tarvitsemme Suomessa enemmän kuin moninaisuuskoulutuksia.
Tarvitsemme rakenteellisia muutoksia.
Tarvitsemme antirasistista politiikkaa.
Tarvitsemme antirasistisia rakenteita.
Tarvitsemme antirasistisen yhteiskunnan.
Laine ja Lipponen, te uskalsitte puhua siitä, että rasismi on osa yhteiskunnan rakenteita.
Ja juuri siksi tämä raportti on tärkeä.
Meille ei-valkoisille rasismi ei ole teoria.
Meille rasismi ei ole kirja.
Meille rasismi ei ole seminaari.
Meille rasismi on elämä.
Se on se hetki, kun huomaan ihmisen ilmeen muuttuvan, kun hän näkee minut ensimmäistä kertaa.
Se on työhaastattelu, joka päättyy ennen kuin se ehtii alkaa.
Se on kysymys:
“Mistä sinä oikeasti olet?”
Se on se tunne, että sinun täytyy olla kaksi kertaa parempi saadaksesi puolet siitä arvostuksesta, jonka joku toinen saa automaattisesti.
Ja uskokaa minua.
Moni musta ja ruskea ihminen Suomessa tietää täsmälleen, mistä puhun.
Siksi minun on vaikea hyväksyä väitettä, että suomalaisia kiinnostaa enemmän toimeentulo kuin rasismi.
Ketkä suomalaiset?
Mistä suomalaisista puhutaan?
Puhutaanko minusta?
Puhutaanko ei-valkoisista lapsista?
Puhutaanko somalitaustaisesta nuoresta, joka on syntynyt Suomessa?
Puhutaanko afrosuomalaisesta sairaanhoitajasta, joka tekee yövuoroja vanhustenhoidossa?
Puhutaanko romanista, joka ei saa työpaikkaa?
Puhutaanko musliminaisesta, jota syljetään kadulla?
Koska minäkin olen suomalainen.
Ja minun elinoloihini rasismi vaikuttaa.
Monen muun suomalaisen elinoloihin rasismi vaikuttaa.
Siksi en hyväksy vastakkainasettelua, jossa toimeentulo ja rasismi erotetaan toisistaan.
Kun musta nuori ei saa kesätyöpaikkaa nimensä vuoksi, rasismi vaikuttaa hänen toimeentuloonsa.
Kun maahanmuuttaja perhe ei löydä asuntoa, rasismi vaikuttaa heidän toimeentuloonsa.
Kun korkeasti koulutettu musta ihminen joutuu tekemään koulutustaan vastaamatonta työtä, rasismi vaikuttaa hänen toimeentuloonsa.
Kun ihminen pelkää tulla loukatuksi tai väkivallan kohteeksi ihonvärinsä vuoksi, rasismi vaikuttaa hänen elämäänsä.
Tämä ei ole identiteettipolitiikkaa.
Se on todellisuutta.
Ja siksi minua häiritsee, kun rasismi esitetään vain savuverhona.
Savusta en tiedä, mutta perussuomalaisten rasismin verhon takana näen myös sen pienen aasiataustaisen suomalaislapsen, joka silmienvenyttelyn ja muun syrjinnän vuoksi pelkää mennä kouluun tai harrastuksiin. Hän voi jonain päivänä olla myös vasemmiston jäsen. Tällaisia lapsia on paljon, ja he ovat osa Suomen ja vasemmiston tulevaisuutta. Siksi tämä on syytä pitää mielessä: juuri nyt vasemmisto on se poliittinen voima, joka voi seistä heidän rinnallaan ja puolustaa heidän oikeuttaan kasvaa ilman pelkoa.
On totta, että joskus rasismia käytetään huomion siirtämiseen pois leikkauspolitiikasta ja taloudellisista kysymyksistä.
Mutta jos pysähdymme siihen, emme näe koko kuvaa.
Koska rasismilla on kohde.
Rasismilla on uhrit.
Rasismilla on seuraukset.
Ja rasismilla on poliittinen tarkoitus.
Raportin ehkä tärkein ansio on siinä, että se uskaltaa kysyä, tarvitseeko uusliberalismi rasismia.
Tämä on oikea kysymys.
Koska olen nähnyt liian monta kertaa, kuinka samoja ihmisiä pyydetään tekemään yhteiskunnan raskaimmat työt samalla kun heidän ihmisarvonsa asetetaan kyseenalaiseksi.
Olen nähnyt ja kokenut, kuinka maahan muuttaneita tarvitaan töihin silloin, kun työvoimaa puuttuu.
Mutta kun keskustelu siirtyy oikeuksiin, yhtäkkiä meitä onkin liikaa. Me otamme liikaa tilaa.
Olen nähnyt, kuinka mustia ja ruskeita ihmisiä pyydetään integroitumaan.
Mutta samaan aikaan meille tehdään selväksi, ettemme koskaan ole täysin osa tätä yhteiskuntaa.
Ja juuri siksi raportin keskustelu rodullisesta kapitalismista tuntuu minusta niin tärkeältä.
Mielestäni raportin ensimmäisissä luvuissa eri teorioiden vertailu oli erinomaisesti tehty.
Olisin kuitenkin halunnut lukea enemmän valkoisen ylivallan ja valkoisuuden roolista rodullisessa kapitalismissa, eriarvoisuudessa ja epäoikeudenmukaisuudessa nyky-Suomessa.
Kun puhun valkoisuudesta, en tarkoita pelkästään valkoisia ihmisiä.
Valkoisuus on järjestelmä.
Se on tapa järjestää valtaa.
Se on tapa määritellä normaaliutta.
Se on järjestelmä, jota myös muut kuin valkoiset voivat ylläpitää.
Siksi meidän pitäisi uskaltaa puhua enemmän myös valkoisesta etuoikeudesta ja valkoisesta hauraudesta.
Ne auttavat ymmärtämään, miksi rodusta on Suomessa niin vaikea puhua.
Miksi sanat “rasismi” ja “antirasismi” pyritään niin usein korvaamaan jollakin muulla.
Ja miksi keskustelu pysähtyy usein juuri silloin, kun pitäisi mennä pintaa syvemmälle.
Tässä yhteydessä olisin mielelläni nähnyt raportissa myös enemmän Frantz Fanonia.
Erityisesti hänen teostaan Black Skin, White Masks.
Fanon kuvasi järjestelmää, joka ei vangitse ainoastaan mustia ihmisiä.
Se vangitsee myös niitä, jotka hyötyvät järjestelmästä.
Ja joskus myös niitä, jotka yrittävät paeta sitä.
Meillä on valkoisia ihmisiä, jotka taistelevat tätä järjestelmää vastaan.
Monet heistä ovat menettäneet työnsä, asemansa, ihmissuhteensa ja jopa henkensä taistellessaan rasismia, kolonialismia ja valkoista ylivaltaa vastaan.
He ovat liittolaisiamme.
Mutta samalla meidän täytyy uskaltaa haastaa myös itseämme.
Ei-valkoisina emme elä järjestelmän ulkopuolella.
Liian usein olemme myös sen uskollisia kuluttajia.
Käytämme rahaa symboleihin, joita meille on opetettu pitämään menestyksen mittareina.
Autoihin.
Laukkuihin.
Kenkiin.
Vaatteisiin.
Elämäntyyleihin.
Monet suuret yritykset, kuten Gucci, Louis Vuitton, Coca-Cola, PepsiCo, Nike ja BMW, saavat paljon tuloja mustilta ja ruskeilta kuluttajilta. Siksi on tärkeää kysyä, kohtelevatko ne kaikkia ihmisiä reilusti.
Pelkkä puhe tasa-arvosta ei riitä. Jos yritys hyötyy mustien ja ruskeiden yhteisöjen tuesta, sen pitää myös vastustaa rasismia, kolonialismia ja kohdella kaikkia oikeudenmukaisesti.
Kunnioituksen, tasa-arvon ja vastuun on näyttävä myös teoissa, ei vain mainoksissa. Mustien ja ruskeiden kuluttajien on myös tunnistettava oma voimansa: monet maailman suurimmista brändeistä rakentavat menestyksensä heidän ostovoimansa varaan. Jos yritys hyötyy yhteisöistämme, sen on myös kunnioitettava niitä.
Ihmisarvo ei ole neuvoteltavissa, eikä kunnioitusta pidä koskaan joutua ostamaan.
En sano tätä tuomitakseni ketään.
Sanon tämän siksi, että vapautuminen ei voi tarkoittaa pelkästään paikkaa olemassa olevassa järjestelmässä.
Sen täytyy tarkoittaa myös kykyä kuvitella jotain muuta.
Jotain aitoa.
Jotain oikeudenmukaisempaa.
Jotain inhimillisempää.
Suomessa puhutaan paljon yhdenvertaisuudesta.
Mutta jos olemme rehellisiä, meidän on myös puhuttava siitä, että EU:n tutkimusten mukaan Suomi on toistuvasti ollut yksi Euroopan rasistisimmista maista afrikkalaistaustaisille ihmisille.
Tämä ei ole mielipide.
Se on tutkimustieto.
Kysymys kuuluu:
Miksi?
Ja vielä tärkeämpi kysymys kuuluu:
Miksi tästä on niin vaikea puhua?
Minä uskon, että syy on siinä, että rasismi pakottaa monet katsomaan peiliin.
Ja peiliin katsominen on vaikeaa.
Mutta ilman sitä ei ole muutosta.
Ei ole oikeudenmukaisuutta.
Ei ole todellista solidaarisuutta.
Minulle solidaarisuus ei tarkoita sitä, että mustien ja ruskeiden ihmisten pitäisi olla hiljaa yhteisen asian vuoksi.
Solidaarisuus tarkoittaa sitä, että koko totuus uskalletaan nähdä.
Myös se osa totuudesta, joka tekee meidät epämukaviksi.
Lopuksi haluan kiittää raportin kirjoittajia erityisesti siitä, että he antavat paljon tilaa mustien naisten toimijuudelle.
Sweeneyn ja Angela Davisin esiin nostamat ajatukset ovat tärkeitä raportissa.
Vastarinta ei ole vain mielenosoituksia.
Vastarinta ei ole vain vaaleja.
Vastarinta ei ole vain puheita.
Vastarinta on myös elämän ylläpitämistä.
Lasten kasvattamista.
Yhteisöjen rakentamista.
Tiedon siirtämistä.
Toisista huolehtimista.
Toivon säilyttämistä.
Musta feminismi, sosiaalisen uusintamisen teoria ja radikaali antirasismi yhdistyvät tässä yksinkertaisen mutta voimakkaan ajatuksen ympärille:
Yhteiskunnan tehtävä ei ole ensisijaisesti tuottaa voittoa.
Yhteiskunnan tehtävä on ylläpitää elämää.
Jos haluamme rakentaa aidosti yhdenvertaisen, oikeudenmukaisen, ekologisen, antirasistisen ja antikapitalistisen Suomen, meidän on uskallettava asettaa elämä voiton edelle.
Se on tämän raportin tärkein opetus.
Ja siksi tämä raportti kannattaa lukea.
Kiitos kirjoittajille ja Vasemmistofoorumille kutsusta ja mahdollisuudesta osallistua keskusteluun.
Lopetan sanomalla: ihmisarvo, itsetunto ja itseluottamus kuuluvat myös ei-valkoisille lapsille. Sillä ei pitäisi olla väliä, ovatko he Gazasta, Kongosta, Uiguurialueelta, Afganistanista, Kurdistanista, Iranista, Irakista, Sudanista vai Libanonista.
Meillä ei ole oikeutta politiikallamme riistää heiltä niitä pois. Lapsi on ennen kaikkea lapsi. Hänen arvonsa ei riipu ihonväristä, syntymämaasta eikä passista.
Yhdenkään lapsen ihmisarvo ei saa päättyä rajalle.
